Maapallo on noin 4,6 miljardia vuotta vanha, ja sen ilmasto on vaihdellut tuona aikana paljon. Nykykäsityksen mukaan maapallon historiassa on ollut monia hyvin lämpimän ilmastovaiheen kausia sekä ainakin kuusi miljoonia vuosia kestänyttä kylmää jäätiköitymisvaihetta. Kylminä kausina jommankumman tai molempien napojen lähellä on ollut laajoja mannerjäätiköitä. Tällä hetkellä elämme viimeisimmän, runsaat 30 miljoonaa vuotta sitten alkaneen kylmän vaiheen aikakautta.

Maapallon eliöstö on kokenut 12 sukupuuttoaaltoa, joista kuusi on ollut erityisen suuria. Satoja miljoonia vuosia sitten tapahtuneiden joukkosukupuuttoaaltojen syitä ei tunneta vielä tarkkaan, mutta ilmaston nopean muuttumisen arvellaan olevan eräs moniin suurimpiin massasukupuuttoihin vaikuttaneista tekijöistä: ilmaston tai meriveden lämpötilojen muutokset ovat vaikuttaneet ainakin ensimmäisen, toisen, neljännen ja nykyisin käynnissä olevan kuudennen massasukupuuttoaallon syntyyn.

Vaikka ihmislajin olemassaoloaika on maapallon koko ilmastohistorian näkökulmasta lyhyt, on ilmaston muuttuminen ehtinyt aiheuttaa suuria muutoksia yhteiskunnillekin. Suotuisan ilmaston kaudet ovat mahdollistaneet sivilisaatioiden kehittymisen, kun taas sivilisaatioiden selviytymisen kannalta haasteellisten ilmasto-olojen aikaan on tapahtunut romahduksia. Sivilisaation romahdus tapahtuu monen erilaisen syyn yhteisvaikutuksesta, mutta esimerkiksi mayojen, faaraoiden Egyptin ja useiden muiden korkeakulttuureiden romahtamisen taustalla ovat olleet merkittävässä roolissa pitkät sateiden vähäisyydestä johtuvat kuivuuskaudet.

Historiallisena aikana ilmastonmuutoksen vaikutukset sivilisaatioihin ovat nähtävissä esimerkiksi viikinkien Grönlannin valloituksen yhteydessä. Viikingit asuttivat saaren keskiajan lämpimänä ajanjaksona ja pienen jääkauden aikaan 1400-luvulla heidän määränsä saarella väheni huomattavasti. Pitkään viilentyneen ilmaston uskottiin tuhonneen Grönlannin viikinkiyhdyskunnat. Nykytutkimuksen valossa näyttää siltä, että viikingit ovat sopeutuneet muuttuneeseen ilmastoon vaikka se onkin vaikeuttanut elämää saarella. Pikkuhiljaa elämän hankaloituminen on kuitenkin saanut heidät muuttamaan paremman elämän perässä muille alueille. Joka tapauksessa kyseessä on esimerkki tapahtumasta, jossa ilmaston muuttuminen on ratkaisevasti vaikuttanut ihmisten selviytymiseen tietyllä alueella.

Nykyisen ilmastonmuutoksen myötä tällaisia tapahtumia on odotettavissa enenevissä määrin ja on todennäköistä, että kansainvaellukset aiheuttavat myös konflikteja kansakuntien välillä. Ympäristömuutokset tiheästi asutuilla alueilla voivat saada liikkeelle suuria ihmismassoja, joiden sijoittuminen uusille asuinalueille voi olla haasteellista. Tästä on saatu esimakua Syyrian pakolaiskriisin myötä.

WhatsAllThisThen

Ilmastonmuutos on kasvihuoneilmiön voimistumista ja tutkijat ovat ymmärtäneet kasvihuoneilmiön mekanismeja jo lähes kaksisataa vuotta. Ranskalainen fyysikko Joseph Fourier käytti ensimmäistä kertaa sanaa ”kasvihuoneilmiö” vuonna 1824. Hän kuvaili tuolloin, kuinka ilmakehä saattaa estää auringon säteilyn heijastumisen takaisin avaruuteen ja täten lämmittää maapallon lämpötilaa. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1896 ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius kuvaili, kuinka hiilen polttaminen voimistaa luonnollista kasvihuoneilmiötä. Hän tosin arveli ilmiön koituvan ihmiskunnan hyödyksi.

1960-luvulla tiedemaailmassa alettiin puhua ilmastonmuutoksesta jo enemmän, kun merkkejä muuttuvasta ilmastosta saatiin lisää ja alettiin ymmärtää, että kyse voi olla merkittävästä ongelmasta. YK:n ympäristöohjelma UNEP ja ilmatieteellinen järjestö WMO järjestivät ensimmäisen maailman ilmastokonferenssin Genevessä vuonna 1979 ja vuonna 1988 WMO ja UNEP perustivat päätöksenteon tueksi hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) kokoamaan yhteen ilmastotieteen tuloksia. Paneeli on sen jälkeen tuottanut laajan raportin ilmastotieteen sen hetkisestä tiedosta noin kuuden vuoden välein.

Tutkimustieto ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja ihmisen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen on tarkentunut ajan myötä jatkuvasti:

• IPCC:n ensimmäinen raportti ilmastonmuutoksesta julkistettiin vuonna 1990. Se totesi ilmakehän lämpötilan nousseen 0,3-0,6 astetta viimeisen vuosisadan aikana.
• 2. raportti vuonna 1995 julisti ensimmäistä kertaa, että ihmisten toiminta vauhdittaa ilmastonmuutosta.
• 3. raportin (2001) mukaan ilmastonmuutoksen ja ihmisten toiminnan välisestä yhteydestä on ”uusia ja entistä vahvempia todisteita”.
• 4. raportti (2007) piti ”yli 90 % varmana sitä, että kasvihuonepäästöt ovat syypää ilmastonmuutokseen”.
• 5. raportti (2013) piti ”95-prosenttisen varmana, että ilmastonmuutos johtuu pääosin ihmisen toiminnasta”.

IPCC:n raporttien ohella myös muu ilmastonmuutokseen liittyvä tutkimustieto on puhuttanut julkisuudessa paljon. Esimerkiksi vuonna 2006 syntyi paljon keskustelua brittiläisen taloustieteilijän Nicholas Sternin raportista, joka varoitti ilmastonmuutoksen korkeasta hinnasta, jos ilmaston lämpenemistä ei aleta pikaisesti torjua.

UN ISDR

YK on keskeinen toimija valtioiden välisen ilmastonmuutoksen vastaisen työn järjestämisessä. Ensimmäinen YK:n ympäristöasioihin keskittynyt kokous pidettiin Tukholmassa vuonna 1972, mutta ilmastonmuutos ei silloin vielä ollut esityslistalla, vaikka tutkijoiden keskuudessa asiasta jo puhuttiinkin.

Tärkeimmistä nykyisistä ilmastopoliittisista linjauksista päätettiin YK:n ilmastonmuutosta koskevassa kokouksessa Rio de Janeirossa vuonna 1992. Rion kokous toimi kansainvälisten ilmastoneuvottelujen lähtöpisteenä ja kokouksessa syntynyt sopimus astui voimaan vuonna 1994. Sopimuksen on ratifioinut yli 190 maata, sen tavoitteena on ollut saada ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuudet vaarattomalle tasolle.

Rion sopimus ei itsessään sisällä määrällisiä velvoitteita, vaan niistä sovittiin sopimusta tarkentavassa Kioton pöytäkirjassa vuonna 1997. Pöytäkirja astui voimaan vuonna 2005. Se on ensimmäinen oikeudellisesti sitova sopimus, jonka avulla päästöjä on vähennetty kansainvälisesti. Kioton pöytäkirja asettaa teollisuusmaille ilmastonmuutosta hillitseviä velvoitteita. Kioton ensimmäinen velvoitekausi kattoi vuodet 2008–2012. Suomi ratifioi Kioton pöytäkirjan yhdessä muiden Euroopan unionin jäsenmaiden kanssa vuonna 2002. Tällä hetkellä on käynnissä vuonna 2012 Dohan osapuolikokouksessa sovittu Kioton pöytäkirjan toinen velvoitekausi (2013–2020).

2000-luvulla ilmastokokouksia on järjestetty lähes joka vuosi. Tavoitteena on ollut saada Kioton sopimukselle jatkoa. Merkittävimmät kokoukset ovat olleet Kööpenhaminan ilmastokokous vuonna 2009, sekä Pariisin kokous joulukuussa 2015. Kööpenhaminassa sopimusta ei toiveista huolimatta vielä saatu aikaan, mutta Pariisissa tavoite uudesta ilmastosopimuksesta toteutui. Pariisiin ilmastosopimus astuu voimaan Kioton pöytäkirjan toisen velvoitekauden päättyessä vuonna 2020.

Sopimuksen asettamien velvoitteiden mukaan maiden tulee mm. laatia ja toteuttaa omat kansalliset ilmastonmuutosta hillitsevät ja siihen sopeuttavat ohjelmat. Ennen sopimuksen voimaan astumista valtioiden tulee allekirjoittaa se, hyväksyä lopullisesti ja saattaa se voimaan omissa maissaan kansallisten elinten (Suomessa eduskunta) antamalla vahvistuksella.

Ilmastonmuutokseen liittyvä kansainvälisen yhteistyön tarve ei rajoitu ainoastaan päästörajoituksista sopimiseen. Ilmastonmuutos kohtelee eri tavoin ihmisiä eri puolilla maailmaa. Jo valmiiksi heikoimmassa asemassa olevat ihmiset kärsivät todennäköisesti eniten ilmastonmuutoksen seurauksena syntyvien vesipulan, tulvien ja leviävien sairauksien vuoksi. Ilmastonmuutos on siis globaali oikeudenmukaisuuskysymys ja haaste YK:n ihmisoikeussopimusten toteutumiselle. Päästörajoitusten lisäksi on siis tarkasteltava sitä, miten kansainväliset ihmisoikeudet toteutuvat ilmastonmuutoksen muuttamassa maailmassa.

PROUnited Nations Photo

Ympäristöliike on ympäristönsuojelun ja kestävän elämäntavan hyväksi toimiva moninainen liike, jonka osana on niin ruohonjuuritason toimijoita, kuin tieteen ja politiikankin edustajia. Kansainvälisen ympäristöliikkeen synty ajoittuu teollisen vallankumouksen alkuaikoihin, kun teollisuuden aiheuttamien saasteiden haitat ihmisten elinympäristössä alettiin huomata. Tämän seurauksena säädettiin ensimmäinen laajamittaisempi nykyaikainen ympäristölaki Iso-Britanniassa vuonna 1863. Sen tarkoituksena oli säädellä ilmansaasteiden määrää.

Nykymuotoisen ympäristöliikkeen merkkihetkenä pidetään usein vuotta 1962, jolloin meribiologi Rachel Carson julkaisi torjunta-aine DDT:n luonnolle haitallisia vaikutuksia käsitelleen kirjansa Äänetön kevät. Suomen ympäristöliikkeen ja samalla vihreän puolueen syntyhetkenä pidetään vuotta 1979, jolloin kansanliike kerääntyi puolustamaan lintujärveä Koijärvelle Hämeeseen jatkaen kokoontumisia sen jälkeen.

Vaikka ympäristöongelmia ilmaantuu koko ajan lisää ihmistoiminnan laajentuessa maapallolla, on ympäristöliike kokenut myös monia onnistumisia. Suurimpia niistä on ollut otsonikerroksen ohentumisen pysäyttäminen. Otsonikadon on osoitettu johtuvan ihmisen ilmakehään päästämistä kemiallisista yhdisteistä, erityisesti halogenoiduista hiilivedyistä, joita on käytetty kylmälaitteissa. Vuonna 1985 huolestuttiin maailmanlaajuisesti havainnosta, jonka mukaan otsonipitoisuudet Etelämantereen yllä olivat vähentyneet kymmenessä vuodessa jopa 40 %. Pikaisten toimien ansiosta maailman valtiot solmivat otsonikadon estämiseksi kaksi vuotta myöhemmin Montrealin pöytäkirja, jolla rajoitettiin otsonikerrosta tuhoavien aineiden käyttöä. Päästörajoitusten avulla näiden aineiden pitoisuudet ilmakehässä on saatu laskuun, ja otsonikerroksen toipuminen on jo alkanut.

Ilmastoasioita ympäristöliike on ajanut jo vuosikymmenien ajan ja ilmastohuolen kasvaessa asian ympärille on kasvanut 1990-luvulla myös oma liikkeensä. Perinteisten ympäristöjärjestöjen (kuten Suomen luonnonsuojeluliitto, Luonto-Liitto ja Maan ystävät) lisäksi ilmastoliikkeeseen kuuluu uusia ilmastoasioihin keskittyviä järjestöjä (mm. 350.org, Ilmastovanhemmat ja Protect Our Winters), ilmastokasvatustoimijoita (Suomessa mm. Ilmari-ilmastokouluvierailijatoiminta), sekä mm. erilaisia kohdennetumpia tarkoituksia varten syntyneitä liikkeitä, kuten fossiilisen energian sijoituksia muuttamaan pyrkivä Fossil Fuel Divestment -liike. Myös osa liike-elämän toimijoista on ryhtynyt toimiin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi, esimerkiksi Climate Leadership Councilin jäsenyritykset pyrkivät esimerkillään kannustamaan muita yrityksiä ja organisaatioita siirtymään kohti hiilineutraalia ja luonnonvaroja kestävästi hyödyntävää toimintatapaa.

Karen Mardahl

Poliitikot ja virkamiehet käyvät ilmastoneuvotteluita niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Neuvotteluiden ja laki- ja sopimusehdotusten pohjana käytetään aiheeseen liittyvää tutkimustietoa, mutta ilman kansalaisyhteiskunnan toimintaa sopimuksia harvoin syntyy. Samoin kuin kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä, ovat erilaiset järjestöt, yritykset, yhteiskunnalliset vaikuttajat ja muut toimijat ovat jatkuvassa ja merkittävässä roolissa myös ilmastokysymysten esiintuomisessa.

Kansalaisjärjestöt ovat jo vuosikymmenien ajan tehneet monenlaista työtä ilmastokysymyksissä. Ne pyrkivät mm. herättämään keskustelua tärkeiksi kokemistaan teemoista, lisäämään yleistä ja päättäjien ilmastonmuutokseen liittyvää tietoutta, muuttamaan aiheeseen liittyvää lainsäädäntöä ja muita säädöksiä, sekä kehittämään ja nostamaan esiin uudenlaisia ilmastoystävällisiä toimintamalleja. Erityisen näkyvää kampanjointi on ollut suurten ilmastokokousten alla. Esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Suomessa on säädetty kansalliset ilmastolait, joiden puolesta puhunut ympäristöjärjestö Maan ystävien Polttava Kysymys -kampanja oli molemmissa maissa merkittävässä roolissa vaatimassa päättäjiltä toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Kansalaisjärjestöjen lisäksi myös yksittäisillä henkilöillä voi olla yllättävän suuri vaikutus julkisen keskustelun suunnan muuttamisessa. Vuonna 2006 Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore julkaisi ilmastonmuutoksesta kertovan dokumenttielokuvan “Epämiellyttävä totuus”. Elokuva sai suuren yleisömenestyksen ja sen julkaisua pidetään merkittävänä tekijänä kansainvälisen ilmastokeskustelun eteenpäin viemisessä.

Ilmastolaki / Maan Ystävät

Ennen teollista aikaa puiden poltto, vesirattaat ja tuulimyllyt olivat keskeisiä ihmiskunnan energialähteitä. Kivihiilen hyödyntäminen energiantuotannossa, höyrykoneen keksiminen ja niiden kautta syntynyt teollinen vallankumous avasi täysin uudenlaisia mahdollisuuksia erilaisten tuotteiden valmistamiseen nopeammin ja halvemmalla ja mahdollisti samalla nykyisen materiaalisen elintasomme.

Alkuaikoina teollisuus käytti polttoaineenaan vain kivihiiltä, mutta pian energiantuotannossa osattiin hyödyntää myös öljyä ja maakaasua. Maailman energian käyttö yli kymmenkertaistui 1900-luvulla 911 miljoonasta öljyekvivalenttitonnista 9 645 miljoonaan tonniin, kun väestön määrä samaan aikaan lisääntyi 1 miljardista 6 miljardiin. Merkittävässä roolissa tässä oli halvan öljyn taannut Texasin ja Persianlahden öljykenttien avaaminen vuonna 1920. Suomessa fossiilisten polttoaineiden ja turpeen käyttö lisääntyi 1900-luvun aikana kuudesta petajoulesta 706:en ja sähkönkulutus lisääntyi 17 gigawattitunnista lähes 80 000:en gigawattituntiin.

Vielä nykyäänkin kivihiili, öljy ja maakaasu ovat tärkeimmät uusiutumattomat energialähteet. Ydinvoiman osuus on maapallon laajuisesti niihin verrattuna pieni. Uusiutuvien energialähteiden tuotekehitystä tehdään kuitenkin jatkuvasti eri puolilla maailmaa ja tuulen, auringon, maalämmön ja veden energian hyödyntämisessä on otettu viime aikoina suuria harppauksia.

Yhteiskuntien rakenteen ohella myös ilmakehän koostumus on alkanut muuttua teollisen vallankumouksen myötä. Se, mistä kaikki ihmistoiminnan tarvitsema energia saadaan, onkin ilmaston kannalta yksi tärkeimmistä kysymyksistä. Energialähteet voivat olla joko uusiutuvia tai uusiutumattomia. Uusiutuvia energialähteitä ovat esimerkiksi vesivoima, tuuli, aurinko ja puu. Niille on yhteistä, että käytettävissä olevaa energiaa tulee koko ajan lisää. Uusiutumattomia energialähteitä ovat ydinvoima sekä niin sanotut fossiiliset polttoaineet, kuten öljy, kivihiili ja maakaasu. Nämä energialähteet hupenevat käytön myötä.

Fossiiliset polttoaineet ovat vielä tällä hetkellä runsaimmin käytettyjä energiantuotantomuotoja ja myös niiden aiheuttamat ilmastohaitat ovat suurimpia. Fossiiliset polttoaineet ovat syntyneet luonnon prosesseissa, kun miljoonia vuosia sitten elänyt plankton ja muu eloperäinen aines alkoi hajota hapettomissa oloissa esimerkiksi veden alla. Vuosituhansien kuluessa ainesta kerrostui paksuiksi patjoiksi ja sekoittui mutaan ja muuhun mineraaliainekseen. Kerrosten hautautuessa painavien sedimenttikerrosten alle, alkoi eloperäinen aines kovassa paineessa muuttua kemiallisesti toiseen muotoon kivihiileksi, öljyksi ja maakaasuksi.

Fossiilisia polttoaineita poltettaessa vapautuu kemiallista energiaa, jonka voi havaita lämpönä ja yleensä myös valona. Energiantuotantojärjestelmämme perustuu vielä nykyään pitkälti tähän mekanismiin. Palamisen sivutuotteena ilmakehään vapautuu hiilidioksidia, jonka määrän valtava lisääntyminen ilmakehässä on saanut aikaan kasvihuoneilmiön voimistumisen, eli nykyisen ilmastonmuutoksen.

Louis Vest

Energiaa tarvitaan lähes kaikkeen ihmisen toimintaan: lämmitykseen, liikkumiseen, valaistukseen, tavaroiden valmistukseen ja erilaisten koneiden toimintaan. Koska jatkuva energiantuotanto ja -saanti on niin merkittävässä asemassa nyky-yhteiskunnassa, liittyvät energiakysymykset kiinteästi hyvin moneen asiaan – myös valtioiden välisiin suhteisiin.

Valtioiden päätöksiä niiden tavoitteista energiankäytön ja -tuotannon suhteen kutsutaan energiapolitiikaksi. Sen keinoja ovat mm. lainsäädännölliset ja verotukselliset keinot ja tuet, joilla turvataan energian saanti ja ohjataan energian hallintaa, tuotantoa, jakelua ja kulututusta. Energiapoliittiset tavoitteet ja keinot vaihtelevat eri aikakausina mm. äänestäjien mielipiteen ja sitä kautta puolueiden valtasuhteiden, sekä taloudellisen tilanteen ja teknologisen kehityksen mukaan. Ulkopolitiikka taas on valtion harjoittamaa politiikkaa sen suhteissa muihin maihin. Ulkopolitiikan toimilla pyritään turvallisuuden, hyvinvoinnin ja maan omien ideologisten tavoitteiden edistämiseen. Energiakysymysten ympärille kiertyneessä maailmassa ulkopolitiikka ja energiapolitiikka liittyvät kiinteästi toisiinsa ja tietysti myös ilmastopolitiikkaan.

Fossiilisia polttoaineita on syntynyt merkittäviä määriä vain tietyille alueille maailmassa. Kuitenkin yhteiskunnan toiminta on tällä hetkellä kaikissa maissa riippuvainen öljyn saannista, mikä asettaa öljyä tuottavat maat merkittävään valta-asemaan suhteessa muihin maihin. Öljyn maailmanmarkkinahinnat ovat keskeinen maailmantalouteen vaikuttava tekijä ja öljyntuottajamaat pyrkivät siksi kontrolloimaan öljyntuotantomääriä ja sitä kautta myös markkinahintoja.

Ilmaston näkökulmasta öljyn käytön edes ajoittainen väheneminen on hyvä uutinen, mutta yhteiskunnille äkkinäiset vaihtelut aiheuttavat ongelmia, joten öljyn saatavuuden suurta vähenemistä tai hinnannousua kutsutaan öljykriisiksi. Saatavuutta voivat rajoittaa mm. maiden haluttomuus myydä, sekä levottomuudet tai luonnonkatastrofit öljyntuotantoalueilla tai -kuljetusreiteillä. Lisäksi nykyisin tiedossa olevien öljylähteiden öljy on loppumassa. Asiantuntijoiden mukaan öljyhuippu, eli hetki, jolloin maailman öljyntuotannon maksimi saavutetaan ja jonka jälkeen tuotanto alkaa väistämättä vähentyä, on jo koettu tai se saavutetaan lähiaikoina.

Vuodesta 1973 alkaen eri syistä johtuvia lyhyehköjä öljykriisejä on koettu muutama. Vuodesta 2004 alkaen öljyn hinta on vaihdellut reilusti ja ollut ajoittain jopa historiallisen korkealla. Taustalla on tässä on ollut monia syitä, joista lähestyvä öljyhuippu on ollut yhtenä merkittävänä tekijänä. Korvaavien energiantuotantomuotojen etsiminen on siis välttämätön osa jo tämän hetken energiapolitiikkaa jopa ilman ilmastonmuutoksen aikaansaamaa painetta.

Seattle Municipal Archives