Ruoan ilmastovaikutus kertyy koko sen elinkaaren ajalta: alkutuotannossa maatilalla, elintarviketeollisuudessa, kaupassa ja ravintoloissa, kuljetuksissa ja ostosmatkoissa, ruoan valmistuksessa ja säilytyksessä, sekä ruokajätteestä. Yleensä alkutuotannossa päästöistä syntyy jopa yli puolet – onhan myös sen osuus ruoan tuotannossa ajallisesti useimmiten pisin. Seuraavaksi suurimmassa roolissa ovat säilytys ja elintarviketeollisuuden prosessit.

Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC (Intergovernmental Panel on Climate Change) julkaisi elokuussa 2019 raportin, jossa selvitetään ilmastonmuutoksen yhteyttä aavikoitumiseen, maan laadun heikkenemiseen, kestävään maankäyttöön, ruokaturvaan sekä kasvihuonekaasupäästöihin maanpäällisissä ekosysteemeissä. Raportti täydentää kuvaa siitä, millaisia ilmastovaikutuksia ihmisen toiminnalla on maapallolla.

Tähän asti ilmastonmuutoksen hillinnän pääpaino on ollut fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämisessä. Vuoden 2019 raportti nostaa maankäytön ja ruoantuotannon fossiilisten polttoaineiden rinnalle, mikä tulee todennäköisesti korostamaan niiden painoarvoa tulevissa ilmastoneuvotteluissa ja kansallisissa päätöksissä. 

Globaalisti ruoantuotanto ja -kulutus aiheuttavat ilmastopäästöistä eri arvioista riippuen 25-33% kun otetaan huomioon maatalouteen liittyvät maankäytön muutokset, eli esimerkiksi metsien hakkuut maatalousmaan tieltä. 

Suomessa maatalouden ilmastopäästöt syntyvät pääosin seuraavista lähteistä:
– viljelysmaan dityppioksidipäästöistä (53 %)
– kotieläinten ruuansulatuksen metaanipäästöistä (32 %)
– lannankäsittelyn dityppioksidi- ja metaanipäästöistä (11 %) 

On kuitenkin huomioitava, että maatalouden kasvihuonekaasupäästöjä raportoidaan Pariisin ilmastosopimuksen mukaisesti useammalla raportointisektorilla ja edellä mainitut luvut sisältävät vain maataloussektorilla raportoitavat päästöt. Lisäksi Suomen maatalousmaasta (erityisesti turvemaat) syntyy suuria päästöjä, jotka raportoidaan maankäyttösektorilla (LULUCF). Tämän lisäksi energiasektorilla raportoidaan vielä maatalouden työkoneiden ja kiinteistökohtaisen lämmityksen päästöt. Maatalouden päästöjen kokonaisuuden hahmottaminen on siis yllättävän haastavaa asiaan vihkiytymättömälle.

Eläintuotannon merkittävä osuus päästöistä näkyy jo em. listan prosentteja lukemalla, mutta lisäksi on huomattava, että pelto-alastamme 70% on rehuntuotannossa ja rehua tuodaan lisäksi Suomeen myös ulkomailta. Käytännössä siis iso osa myös peltoviljelyn päästöistä liittyy suoraan eläintuotantoon. Lisäksi eläintuotannosta (erityisesti karjatalous) syntyvillä metaanipäästöillä on suuri ilmastovaikutus lyhyellä aikavälillä. Eurooppalaisten kuluttaman ruoan ilmastovaikutuksista jopa 80% tulee eläinperäisistä tuotteista.

Tulevaisuudessa Suomen maatalouden suhteellinen osuus päästöistä tulee kasvamaan. Tällä hetkellä jo olemme tilanteessa, jossa maatalouden päästöt ovat pysyneet samalla tasolla viimeiset 20 vuotta, vaikka muiden alojen päästöt ovat laskeneet. Suomen Pitkän aikavälin ilmasto- ja energiastrategiassa on määritelty maataloussektorille 13 % päästövähennystavoite aikavälille 2005–2020. Tätä tavoitetta ei tulla saavuttamaan pääosin turvemaiden jatkuvan raivauksen vuoksi lannanlevityksen tarpeisiin.  

Ruokaketjun eri vaiheiden merkittävyys ruuan hiilijalanjäljen kasvattajana vaihtelee eri tuotteiden osalta, esimerkiksi kotona tehdyn porkkanaraasteen hiilijalanjäljestä merkittävin osa syntyy maatilalla, kun pakastemansikoiden jalanjäljessä säilytyksen prosentuaalinen osuus on suurempi. Kauppamatkan kulkuväline voi kasvattaa yksittäisen tuotteen hiilijalanjälkeä merkittävästi etenkin silloin, kun kaupasta haetaan autolla yksittäinen tuote, kuten purkki maitoa.

Sen lisäksi että ruoantuonto aiheuttaa ilmastonmuutosta, on ilmiöillä myös muita yhteyksiä.

Ruoantuotanto myös kärsii ilmaston muuttumisesta. Ilmastonmuutos vaikuttaa ratkaisevasti ruoantuotannon mahdollisuuksiin niin Suomessa kuin globaalisti. Maa- ja metsätalous toimivat yhdessä luonnon kanssa ja kohtaavat siksi ensimmäisinä ilmastonmuutoksen paikalliset seuraukset: tulvat, rankkasateet, roudattomat talvet, kasvintuhoojahyönteiset, kasvitaudit, kuivuuden, kuumuuden ja maastopalot. Nämä kaikki vaikeuttavat ruoantuotantoa globaalisti jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän. 

Ruuantuotannon on sopeuduttava ilmastonmuutokseen. Ilmaston muuttuminen tulee vaikuttamaan ruoantuotantoon haitallisesti, vaikka lämpeneminen saataisiin pysäytettyä IPCC:n 1,5 asteen “turvarajaan”. Siksi jo nyt pyritään kehittämään ruokajärjestelmän sopeutumiskykyä uusiin ilmasto-oloihin. Sopeutuminen on samalla myös edellytys kestäville ilmastonmuutoksen hillintätoimenpiteille. Maatalouden ilmastoriskeihin varautuminen edellyttää riskinhallintakeinojen kehittämistä, kuten vakuutuksia ja rahastoja, sekä entistä tehokkaampaa tulvasuojelua ja vesitalouden hallintaa. Myös luonnon monimuotoisuuden turvaaminen on välttämätöntä, jotta luonto kykenee sopeutumaan muuttuvaan ilmastoon ja sen seurauksiin.

Maatalouden ilmastopäästöjä voidaan vähentää monenlaisilla toimenpiteillä. Poliittisissa toimissa keskeistä on maataloustukien suuntaaminen entistä paremmin ilmastoystävällistä tuotantoa tukemaan. Ison mittakaavan käytännön toimista tärkeimmät ovat uusien turvepeltojen raivaamisen lopettaminen ja eläintuotannon vähentäminen. Maataloustuottajana tärkeää on mm. maan kasvukunnosta, eli viljelymaan hyvinvoinnista huolehtiminen, peltojen pitäminen kasvipeitteisenä ympärivuotisesti, asianmukainen lannankäsittely ja uusiutuvan energian käyttäminen. Paljon hyviä ratkaisuja on jo tiedossa, mutta esimerkiksi peltomaan tehokkaaseen hiilensidontaan johtavat toimenpiteet vaativat vielä tutkimusta ja kokeiluja, joita parhaillaan jo tehdäänkin paljon.

Ruokaketjun muissa osissa päästöjä vähennetään ketjun kaikissa osissa  kullekin toimialalle ominaisilla keinoilla, mm. panostamalla kylmäketjun ja muun laitteiston energiatehokkuuteen, suunnittelemalla logistiikkaketjuja ja tekemällä kuluttajavalistusta.

Suurin osa ruoan aiheuttamista ilmastovaikutuksista syntyy alkutuotantovaiheessa pellolla, kasvihuoneessa ja navetassa. Ympäristövaikutuksiin vaikuttavat viljelytapa, käytetyt lannoitteet ja viljeltävät lajikkeet, sekä viljelyn ajankohta. Ekologisen syömisen lähtökohtana onkin käyttää kasvukauden mukaisia, mahdollisimman lähellä tuotettuja luomukasviksia.

Lähiruoasta on viime vuosina tullut trendikäsite, johon liitetään helposti monia positiivisia mielleyhtymiä. Lähiruoankin ekologisuuden määrittää kuitenkin ennen kaikkea se, miten ruoka on kasvatettu. Kuljetusten aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt aiheuttavat vain muutaman prosentin ruoan hiilijalanjäljestä. Toisaalta lähiruokaan liittyy ekologisuuden ohella tiiviisti sosiaalisen kestävyyden aspekti. Ekologisestikin kestävä tuotantotapa toteutuu usein paremmin viljelijäperheiden työhön pohjautuvilla pienillä tiloilla maataloudessa kuin isoissa teollisemmissa tuotantoyksiköissä.

Tunnetuin kestävyyttä korostava tuotantotapa on luonnonmukainen- eli luomuviljely, joka perustuu uusiutuvien luonnonvarojen kierrätykseen ja paikallisten, uusiutuvien resurssien käyttöön. Joidenkin arvioiden mukaan luomuviljelyn lisääminen vähentäisi kasvihuonekaasupäästöjä, mutta eri viljelykasvien ja eläinlajien osalta luomuviljelyn ilmastovaikutuksista käydään edelleen keskustelua.

Pääsääntöisesti luomuviljelyn kasvihuonepäästöt ovat tavanomaisen viljelyn päästöihin verrattuna alemmat kahdesta syystä: Ilmakehän hiilidioksidia voidaan maata hoitamalla sitoa maaperään samalla tavoin kuin meri ja metsät sitovat hiiltä itseensä. Hiiliyhdisteitä voidaan sitoa maaperään mm. monipuolisen viljelykierron avulla. Viljelykiertoa noudattavassa vuoroviljelyssä samalla pellolla tai pellon osassa viljeltävä kasvi vaihtuu peräkkäisinä vuosina tietyn systeemin mukaisesti ja pellon yhdessä osassa kasvatetaan aina ilmasta typpeä sitovia viherlannoituskasveja. Hiiltä sidotaan maahan myös kompostilannoitteen avulla, sekä katteita käyttämällä. Tavanomaisessa viljelyssä näin ei yleensä tehdä. Lisäksi luomuviljelyssä ei käytetä teollisia typpilannoitteita, joten niiden valmistuksen aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä ei myöskään synny.

Ruokatottumuksiamme pohtiessamme saatamme joutua tasapainoilemaan kotimaisuuden ja ekologisuuden välillä. Nyrkkisääntönä on, että satokauden kasvikset ovat aina ympäristöystävällisin valinta. Kun Suomessa syödään talvella hyvin säilyviä kotimaisia juureksia ja kaalia yhdistettynä muualta maailmasta tuotuihin, avomaalla kasvatettuihin hedelmiin ja vihanneksiin, hyötyvät tästä pidemmän päälle myös suomalaiset tuottajat. Satokausiin perustuvan kysynnän myötä viljelijät saisivat omat tuotteensa kauppoihin silloin, kun ne ovat parhaimmillaan ja niiden viljelemiseen tarvittaisiin vähemmän energiaa.

Satokausiajattelun ekologisuus perustuu parhaillaan sesongissa olevien, avomaalla viljeltyjen kasvisten pienempään ympäristökuormaan. Myös metsässä ja niityillä kasvavat villivihannekset, marjat ja sienet ovat oivallista kausiruokaa.

Kasvihuoneviljeltyjen kasvisten hiilijalanjälki on jopa kaksinkertainen avomaalla viljeltyihin verrattuna. Kasvihuonetuotannon energiankulutus on riippuvaista vuodenajasta, lämmitystavasta sekä valaisutarpeesta, mutta ilmastopäästöt ovat aina korkeammat kuin satokauden aikana avomaalla kasvatetun kasvisten.

Kestävän ruoankulutuksen yhteydessä joudutaan usein kohtaamaan kysymys siitä, onko kestävästi tuotettu ruoka kalliimpaa ja miksi. Satokauden ulkopuolella tuotetut kasvikset ovat energiankulutuksensa vuoksi yleensä myös kalliimpia, joten satokauden kasvisten suosiminen on myös taloudellisesti järkevää. Kokonaisuudessaan ruoan hinnan muotoutuminen on kuitenkin monimutkainen asioiden vyyhti, jossa olennaisia käsitteitä ovat tuotannon kulut, tuottajahinta ja kaupan kate ja siihen liittyvät myös eettiset kysymykset ja kuluttajan arvot, joita on hyvä silloin tällöin pysähtyä miettimään.

Skånska Matupplevelser

Eri ruoka-aineiden ilmastopäästöt ovat huomattavan erilaisia. Keskimäärin kasvisten päästöt ovat paljon eläinperäisten tuotteiden päästöjä pienemmät. Naudanlihakilon päästöt ovat monikymmenkertaiset verrattuna monien marjojen, vihannesten, papujen ja perunan päästöihin. Sian- ja broilerinlihan päästötkin ovat nykyisten päästölaskentamenetelmien mukaan monta kertaa naudanlihan päästöjä alhaisemmat.

Maailman lihankulutus on lähes kaksinkertaistunut vuodesta 1960 lähtien ja liha-annosten koko on kasvanut. Myös maitotuotteiden kulutus on kasvanut, mutta nousu ei ole ollut yhtä jyrkkää. Suomessa erityisesti juuston syönti on monikymmenkertaistunut muutamassa vuosikymmenessä. Juuston ilmastopäästöt voivat olla lähes yhtä suuret kuin naudanlihan. Jotta maatalouden päästöt pysyisivät hallinnassa, tulisi syömämme lihamäärän palautua tällä hetkellä syömästämme yli 200 grammasta päivässä reilusti alle puoleen.

Ihmisen proteiinintarve ylittyy nykyään usein ja se voitaisiin kattaa paljon pienemmillä lihamäärillä tai kokonaan kasviproteiinilla. Monet kasvit ovat proteiinipitoisia, joten lihasta saatu proteiini on helppo korvata syömällä esimerkiksi erilaisia papuja (mm. härkäpapu, mustapapu, soija ym.), herneitä, linssejä, pähkinöitä, siemeniä ja täysjyväviljoja. Näistä voidaan tehdä myös erilaisia jalosteita, kuten suomalainen nyhtökaura, vehnägluteenista valmistettu seitan, sekä soija eri muodoissaan (mm. tofu). Kasvipainotteisempaan ruokavalioon siirtyminen tuo myös rahallista säästöä ja auttaa monien terveysongelmien, kuten sydänsairauksien, liikalihavuuden ja joidenkin syöpien torjumisessa.

Ilmaston ja terveyden näkökulmasta kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtyminen on melko yksiselitteisesti järkevää, mutta muuten asiassa on monia puolia, joita voidaan puntaroida. Eläintuotantoon liittyy suuria eettisiä ongelmia ja esimerkiksi Etelä-Amerikassa lihantuotanto vie tilaa alkuperäiseltä luonnolta ja hävittää hiilinieluina toimivia metsiä. Toisaalta myös soijan tuotannon alta hakataan Etelä-Amerikassa metsiä. Suomessa taas laidunnuksen väheneminen ja lihantuotannon siirtyminen sisätiloihin on köyhdyttänyt luonnon monimuotoisuutta ja karjan ruoaksi sopiva peltonurmi kasvaa sellaisillakin alueilla, jossa ei kasvateta ruokaa ihmisille.

Peter O’Connor aka anemoneprojectors