1960-luvun lopussa alettiin käydä keskustelua siitä, onko ympäristökatastrofin syynä kristinuskon tulkinta Raamatun tekstistä, jonka mukaan ihmisen tehtävä on lisääntyä, täyttää maa ja tehdä kaikki olevainen ihmisen alamaiseksi. Kulttuurissamme on kuitenkin uskonnon ohella monia luonnosta vieraantumiseen johtaneita virtauksia. Kun luonnontieteet ja tekniikka kehittyivät, alettiin koko luonto ymmärtää suurena sieluttomana koneena. Luonnon pyhyyden tajusta haluttiin tietoisesti eroon, sillä pyhiä asioita suojaa tietty koskemattomuus. Uusien teknologisten keksintöjen avulla haluttiin ottaa maasta irti niin paljon kuin mahdollista.

Viime vuosikymmeninä kristillisessä teologiassa on joka tapauksessa alettu havahtua kirkon voimattomuuteen estää ympäristöongelmien syntyä ja motivoida toimimaan sen estämiseksi. Pitää paikkansa, että uskontulkinnat ovat usein olleet hyvin ihmiskeskeisiä, vaikka toisenlainenkin tulkinta olisi hyvin mahdollista.

Vaikka Raamatussa kirjoitetaankin luonnon kuuluvan ihmisen alamaiseksi, voidaan pitää harhaanjohtavaa tulkita lauselmaa irrallaan samassa yhteydessä korostetusta syvästä vastuullisuudesta. Maa on Herran ja ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella maata.

Vanhan testamentin puolella korostetaan ihmisen yhteenkuuluvuutta muun luonnon kanssa, Luojan kätten jälkien ihmettelyä ja huolenpitoa eläimistä ja Uudessa testamentissa pelastuksen ymmärrettiin koskevan koko luomakuntaa (Room. 8). Esimerkiksi Franciscus Assisilainen on tulkinnut Raamatun tekstejä hyvinkin ympäristövastuulliseen sävyyn jo 1200-luvulla.

Havahtuminen on johtanut ekoteologian syntyyn. Se on uskontulkintaa, jossa halutaan nostaa pintaan Raamatun ja koko kristillisen perinteen luontomyönteiset lähtökohdat. Ekoteologien mukaan kristinusko ei ole yhteensovitettavissa kulutuskeskeisen elämäntavan kanssa. Ihmisen oikea asenne luonnon ihmeiden äärellä on ihmettely, yhteenkuuluvuuden taju ja rakkaus. Ne ovat vahvempia voimanlähteitä toimintaan luontosuhteemme parantamiseksi kuin syyllisyyden- tai velvollisuudentunnot.

Hengellisyys yhdistyy ympäristönsuojeluun myös hengellisessä ekologiassa (spiritual ecology), jonka perusideana on tieteen ja tutkimuksen, uskontojen ja henkisyyden, sekä ympäristönsuojelutyön yhdistäminen. Hengellisen ekologian kannattajat haluavat tarjota vaihtoehtoja nykyään vallalla olevalle ihmiskeskeiselle, dualistiselle ja materialistiselle maailmankuvalla ja pyrkien ratkaisemaan ympäristöongelmia tästä näkökulmasta.

Maailmankatsomukset ovat myös ympäristökasvatuksen tehokkuuteen voimakkaasti vaikuttava tekijä. Ympäristökasvatuksen tavoitteena on yleensä motivoida toimimaan ympäristön puolesta. Päämäärän saavuttamisen keinoiksi listataan esimerkiksi n. Palmerin puumallissa elämykselliset kokemukset luonnossa, ympäristö- ja luonnontietojen opiskelu, sekä mahdollisuus harjoitella ympäristötoiminnan taitoja käytännössä. Kasvamisen lähtöalustana toimivat henkilön omat merkittävät elämänkokemukset, joiden merkittävä osa on henkilön maailmankatsomus. Kansainvälisesti maailmankatsomusten merkitystä ympäristökasvatuksen pohjana on nostettu esiin jonkin verran, mutta Suomessa asia on jäänyt luonnontieteellisen oppimisen tavoitteiden jalkoihin.

Uskontokuntien välisen dialogin ja tutkimuksen myötä on käynyt ilmi, että yhteistä on paljon. Esimerkiksi kaikki maailmanuskonnot näkevät ihmisen olevan osa luontoa, ei sen yläpuolella. Ihmisellä on vastuu ympäristöstään ja ihmisen ja luonnon tasapainoon on pyrittävä kaikin tavoin. Ympäristökysymysten nähdään olevan ennen kaikkea moraalisia, uskonnollisia ja hengellisiä kysymyksiä. Seuraavassa esitellään lyhyesti muutaman uskonnon näkemyksiä aiheesta erikseen.

Kristinuskon näkökulmia aiheeseen on käsitelty osittain jo edellä. Kristillinen ympäristöajattelu lähtee siitä, että ihminen on osa luontoa, luotua. Ihminen on myös vastuussa Jumalalle siitä, miten hän luontoa kohtelee. Ihminen ei omista luontoa, vaan luontoon tulee suhtautua kuten Jumala, rakastavasti. Kristillisen opetus muistuttaa siitä, että Jumalan luoma luonto on pyhä. Luonnon kunnioitus johtaa etsimään kohtuutta. Tämä liittyy olennaisesti yksinkertaisen elämäntavan ihanteeseen: kun karsii elämästä vähemmän tärkeää, alkaa erottaa paremmin sen mikä on todella olennaista.

Islamin luontokäsitys on pohjimmiltaan melko samankaltainen kuin kristinuskossa. Luonnon nähdään olevan osa Jumalan luomakuntaa tai ilmoitusta. Luonto ei ole varsinaisesti pyhää, mutta sitä kohtaan on samoja velvollisuuksia kuin muutakin luotua kohtaan: luontoa tulee kohdella hyvin, sitä ei pidä vahingoittaa ja luonnosta voidaan ottaa jotain vain perustellusti. 

Ihmisten nähdään olevan erillisiä eläimistä, sillä heillä on kyky tehdä moraalisia valintoja. Ihmisen tehtävänä on kuitenkin toimia jumalan uskottuna ja luotettuna asiainhoitajana.

Islamissa painotetaan pragmaattisuutta. Käytännöllisiä neuvoja annetaan paljon esimerkiksi eläinten kohtelusta. Ihmisillä on eläimiin nähden valtaa ja niitä voidaan käyttää ruoaksi, vaatetukseen ja kulkuvälineinä, mutta tämä on tehtävä aiheuttamatta kärsimystä ja mahdollisimman suurta ystävällisyyttä noudattaen. Lisäksi monet muslimijohtajat ovat kehittäneet ohjeistuksia esimerkiksi vesivarantojen, kalavesien ja metsien suojeluun ja kestävään käyttöön. 

Ympäristön huono kohtelu nähdään epäoikeudenmukaisena, ja siis vääränä tekona. Maanjäristykset, tulvat ja muut luonnonkatastrofit voidaan nähdä jumalan rangaistuksena, jonka hän antaa oikealta polulta eksyneille ihmisille. Luonnonlakien ei kuitenkaan nähdä olevan ristiriidassa Jumalan lakien kanssa.

Buddhalaisuus on uskonto tai elämänfilosofia, jota voidaan harjoittaa monella tavalla. Opetuksen ytimen muodostavat neljä jaloa totuutta, joihin johtaa jalo kahdeksanosainen polku. Lisäksi buddhalaiset turvaavat kolmeen jalokiveen, joista haetaan apua kärsimyksen keskellä. Buddhalaisuus kehottaa seuraajiaan meditoimaan, etsimään viisautta ja puhumaan ja toimimaan noudattamalla rehellisyyttä, kohtuullisuutta ja väkivallattomuutta. Tätä polkua seuraamalla voi lopulta vapautua kärsimyksestä ja päästä nirvanaan.

Luonnon ja ympäristön kunnioituksen voidaan nähdä olevan sisäänrakennettuna opetuksen ytimeen. Olennaisinta on kärsimyksen tuottamisen välttäminen ja ympäristöongelmat luonnollisesti tuottavat kärsimystä niin ihmisille kuin muillekin eliöille. Myös kohtuullisuuden etsiminen on keskeistä. Kohtuulliseen kuluttamisen määrään pyrkiminen edesauttaa ympäristökuormituksen vähentämistä monin tavoin. Esimerkiksi Mahayana-suuntauksessa buddhalaisia munkkeja kehotetaan harjoittamaan väkivallattomuutta, myötätuntoa ja ystävällisyyttä toisia eläviä olentoja kohtaan jopa siinä määrin, että he eivät saisi tappaa eläintä ruoaksi tai edes itsepuolustukseksi. Myös maallikoita kehotetaan kasvisruokavalioon, luonnossa meditointiin, pyhiinvaellukseen ja ympäristönsuojeluun sosiaalisen uskonnon harjoittamisen muotona.

Luonnonuskonnot (tai animismi) kattaa laajan joukon erilaisia, usein hyvin vanhoja uskontoja, joita harjoittavat erityisesti alkuperäiskansat. Lisäksi länsimaissa on nykyään jonkin verran myös nk. uuspakanallisuuden harjoittajia. Keskiössä ovat luonnonhenget tai voimat, jotka asuvat puissa, eläimissä, järvissä, vuorissa, kivissä jne. Luonnonuskonnoissa asioiden jaottelua luonnolliseen ja yliluonnolliseen ja henkeen ja materiaan pidetään merkityksettömänä, eikä sitä yleensä tehdä. Toisin sanoen kaikkea elollista pidetään pyhänä. Ihmisyys, sukulaisuus, yhteisöllisyys, moraalisuus ja henkisyys ulotetaan koskemaan koko ihmiskunnan lisäksi myös vielä laajemmalle.

Uskontojen roolista eettisen toiminnan kannustimena ilmastotalkoissa on keskusteltu viime vuosikymmeninä paljonkin. Roolin tärkeydestä ollaan melko yksimielisiä, mutta perusteluja on monenlaisia. Uskonnoilla on erityisiä ja perinteikkäitä tehtäviä yhteiskunnassa. Ne ovat eettisiä opettajia ja niillä on kyky nostaa esiin kiinnostavia eettisiä ja moraalisia pohdintoja ilmastonmuutoksen ratkaisuihin liittyen, tavalla joka täydentää tieteen, teknologian, talouden ja politiikan toimintoja. Uskonnoilla on myös laaja ja sitoutunut kannattajakunta ja kyky innostaa kannattajansa toimintaan, eli tarvittaessa myös kyky saada heidät painostamaan poliittisia päättäjiä kunnianhimoisempien päämäärien asettamiseen ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Ilmastonmuutokseen liittyviä eettisiä kysymyksiä voidaan pohtia myös ilman uskontojen osallistumista, esimerkiksi YK:n Agenda 2030:n kestävän kehityksen tavoitteet johtavat pohdintojen pariin luontevasti. Uskonnoilla on kuitenkin erityinen kyky muuttaa kysymyksenasettelujen kenttää siitä mikä on “välttämätöntä” siihen mikä on “toivottua”, sekä voimistaa kollektiivista omaatuntoamme kannustaen toimimaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi yhdessä.

Uskonnon opetuksessa ilmastonmuutosta ja arvoja voidaan pohtia ilmasto-oikeudenmukaisuuden käsitteen kautta (ks. lisää tämän oppaan elämänkatsomustiedon artikkeli). Muita hyviä lähtökohtia pohdinnoille ovat ihmisten tasavertaisuus, erilaiset motivaatiot toimia oikeudenmukaisemman maailman puolesta, sekä ihmisten mahdollisuudet toimia yhdessä.

Kristillinen kirkko on viime vuosina alkanut ottaa näkyvästi kantaa ilmastonmuutoksen torjumisen puolesta. Kirkkokunnat ovat julkaisseet kannanottoja sekä yksin että erilaisina yhteenliittyminä ja yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa. Kirkkojen maailmanneuvosto on julkaissut oman kannanottonsa aiheesta ja Paavi Franciscus ja Konstantinopolin patriarkka Bartholomeus ovat varsin vahvasti ottaneet kantaa ilmastonmuutosta vastaan käytävän taistelun tärkeyden puolesta. Kansainvälisessä islamilaisessa ilmastonmuutossymposiumissa julistettiin myös islamilainen kannanotto vuonna 2015.

Puheiden lisäksi on ryhdytty myös toimiin. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko on julkaissut energia- ja ilmastostrategian, sekä sitä edeltävän ilmasto-ohjelman, jonka suositukset koskevat kirkkoa sen joka tasolla tavallisesta seurakuntalaisesta kirkon hallinnon keskuksiin. Strategia ja ohjelma haastavat koko suomalaisen yhteiskunnan mukaan ilmastotalkoisiin. Ohjelmassa perustellaan, miksi huolenpito luonnosta on osa kirkkomme hengellistä perustehtävää. Ohjelman otsikko Kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus kiteyttää ohjelman keskeiset arvot. Energia- ja ilmastostrategian konkreettisten tavoitteiden avulla Suomen evankelisluterilainen kirkko sitoutuu hillitsemään ilmastonmuutosta ja edistämään kestävää elämäntapaa käytännössä. Lisäksi vuodesta vuodesta 2012 lähtien on toteutettu valtakunnallista Ekopaasto-tiedotuskampanjaa, jossa innostetaan suomalaisia liittymään pääsiäispaastoon tavalla, joka osaltaan auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta. Lisäksi jo joka neljäs seurakunta on saanut Kirkon ympäristödiplomin.