Ilmastoaiheista uutisoidaan mediassa paljon, mutta uutisointi on kausittaista. Viime vuosina aihe on ollut mediassa erityisen paljon liittyen kahteen suureen ilmastokokoukseen, vuoden 2009 Kööpenhaminan ilmastokokoukseen, sekä vuoden 2015 lopussa järjestettyyn Pariisin ilmastokokoukseen ja sen valmisteluihin ja jälkimaininkeihin. Näiden kokousten välillä ilmastoaiheisten uutisten määrä suorastaan romahti mm. YLEllä ja Helsingin Sanomissa ja sama ilmiö on nähtävissä myös kansainvälisesti.

Selityksiä ja arvailuja vaihtelun syille ilmastoaiheiden uutisoinnissa on monenlaisia. Osaltaan siihen vaikuttavat muut maailman tapahtumat: palstatilan ollessa rajallinen, saattavat vaikkapa talouden lama ja muut lyhytkestoisemmat tapahtumat ajoittain viedä tilaa aiheelta. Muut mahdolliset syyt liittyvät suoremmin ilmastonmuutokseen itseensä. Ongelman pysyvyys voi turruttaa niin toimittajat kuin yleisönkin. Toisaalta voi olla myös niin, että ilmastouutisointi on siirtynyt otsikkotason uutisista käsittelemään enemmän ilmiön seurauksia ja muita siihen liittyviä ilmiöitä.

Ympäristöaiheista ilmastonmuutos on kuitenkin ollut viimeisen parinkymmenen vuoden ajan suosituin uutisaihe ja on todennäköistä, että ongelman pysyvyyden vuoksi se tulee myös pysymään sellaisena. Ilmastokasvatuksen näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista pohtia ja tarkastella sitä, kuinka paljon aihetta eri medioissa käsitellään ja mistä näkökulmista.

United Nations Photo

Ilmastonmuutos on ilmiönä hyvin laaja-alainen. Siinä kietoutuvat yhteen luonnontieteelliset, yhteiskunnalliset, tekniset ja moraaliset näkökulmat. Ilmatieteenlaitos kouluttaa kiinnostuneita toimittajia aiheesta vuosittain ja aiheen syvällinen ymmärrys vaatiikin sellaista perehtyneisyyttä, jota jokaisella rivitoimittajalla ei välttämättä ilman lisäkoulutusta ole.

Pääsääntöisesti perinteinen media välittää ilmastoasioista realistista tietoa, mutta välillä kömmähdyksiä silti sattuu. Tällöin kansalaisyhteiskunnalla on hyvä mahdollisuus toteuttaa tehtäväänsä ja pyrkiä oikaisemaan virheitä.

Eniten mediaa on kritisoitu sen pyrkimyksestä esittää ilmastonmuutoksen liittyviä näkökulmia “tasapuolisesti”, tuoden esiin samassa suhteessa sekä asiantuntijoiden että ilmastonmuutoksen kieltäjien näkemyksiä. Pyrkimällä oletettuun tasapuolisuuteen, päädytään helposti antamaan todellisuudesta virheellinen kuva, sillä jo pitkään on ollut selvää että ilmastonmuutos on tieteellinen tosiasia. Vain noin kolme prosenttia kaikista ilmastotutkijoista uskoo, että ilmastonmuutosta ei tapahdu tai se ei ainakaan ole ihmisen aiheuttamaa.

NASA Goddard Space Flight Center

Kuten edellä jo mainittiin, voi erilaisiin ilmastoaiheisiin törmätä jokaisessa mahdollisessa mediassa, jonka kuvitella saattaa. Tutkijat julkaisevat tiedeartikkeleita, lehdistö uutisoi ilmastonmuutoksen syistä, seurauksista, ratkaisuista ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista niin sanoma- ja aikakauslehdissä, kuin tv:ssä ja radiossakin, kansalaisjärjestöt kampanjoivat, internet on pullollaan ilmastoaiheisia blogeja ja keskustelupalstojen kommentteja ja aiheesta kirjoitetaan myös runoja, laulujen sanoja, novelleja, tietokirjoja ja romaaneja.

Ilmastoaiheen kautta päästään siis helposti käsiksi viestinnän alan koko kirjoon, mutta keskustelua seuraava saa olla tarkkana viestien tarkoitusperistä: tehokkaan ja oikeellisen viestinnän ohella liikkeellä on paljon myös hyväntahtoista mutta virheellistä tietoa aiheesta, sekä ilmastonmuutoksen kieltäjien tarkoituksellista keskustelun viemistä väärille raiteille.

Tunnista ilmastonmuutoksen kieltäjän vaikuttamistavat

Kun tosiasioiden ja kaiken menetyksen kohtaaminen tuntuu liian musertavalta, ihminen voi ajautua erilaisiin kieltämis- ja torjuntatiloihin. Monet ilmastotoimijat ovat huomanneet ilmastonmuutoksen eri asteisen kieltämisen ja siitä puhumisen yleistyneen jälleen viime aikoina. 

Julkisessa keskustelussa ilmastonmuutoksen kieltäjän, eli ilmastodenialistin voi tunnistaa esimerkiksi seuraavista merkeistä:
•Valeasiantuntijoiden käyttäminen
•Salaliittoteoriat (mm. väite siitä, että ilmastotutkijat ovat salaliitossa keskenään)
•Faktojen harhaanjohtava valikointi, esim ”Ilmaston lämpeneminen on pysähtynyt viime vuosikymmeninä”
•Mahdottomat odotukset ilmastotutkimusta kohtaan, esim. ”Koska ilmastomallit eivät ole 100% luotettavia, ei niihin voi luottaa ollenkaan”
•Loogiset virhepäätelmät, esim. ”Ilmasto on muuttunut aina, joten tämä nykyinenkin ilmastonmuutos on osa tuota ikiaikaista jatkumoa”

Ilmastodenialistin tunnusmerkit on poimittu CNN:n jutusta: https://edition.cnn.com/2015/07/22/opinions/cook-techniques-climate-change-denial/index.html

Journalismi ei ole mainontaa

Toimittaja noudattaa työssään journalistin ohjeita. Niiden mukaan journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Hän on vastuussa ensisijaisesti yleisölle: ei esimerkiksi mainosten ostajille tai vallanpitäjille. Yleisöllä on oikeus aidosti tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Journalistin pitää aina tarkistaa käyttämänsä lähteet ja selvittää, pitävätkö julkaistavat tiedot paikkansa.

Mainostajan ei tarvitse puhua totta. Hän ostaa itselleen mainostilaa ja voi välittää haluamaansa tietoa. Mainoksen pääasiallisena tarkoituksena on tuoda näkyvyyttä tuotteelle tai palvelulle ja hankkia lisää asiakkaita. Mainosten kuvitusta ja tekstejä harkitaan tarkasti, jotta niillä saadaan välitettyä haluttuja mielikuvia.

Kaikki mainonta ei ole valehtelua. On kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että mainoksissa välitetään valittuja totuuksia mainostilan ostajan kannalta edullisella tavalla.

Myös mainontaan on olemassa eettiset ohjeet, joita valvoo mainonnan eettinen neuvosto. Sen tehtävänä on antaa lausuntoja siitä, onko mainos tai muu menettely markkinoinnissa hyvän tavan vastaista ottaen huomioon Kansainvälisen kauppakamarin (ICC) markkinointisäännöt. Niiden mukaan mainonnassa ei saa esimerkiksi sallia syrjintää, joka perustuu esimerkiksi etniseen tai kansalliseen alkuperään, uskontoon, sukupuoleen, ikään, vammaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen.

Joskus mainossisältö on vaikeaa erottaa toimituksellisesta sisällöstä. Journalistin ohjeiden mukaan eron on oltava selvä, mutta toisinaan rajanveto on silti vaikeaa.

Haasteiden tiedostaminen on kuitenkin jo ensimmäinen askel niiden ratkaisemisessa.

Mediakasvatuksen näkökulmasta ilmastonmuutos onkin erityisen mehevä aihe. Esimerkiksi ilmastonmuutosta koskevista lehtiteksteistä voidaan tarkastella millaisiin lukijoiden asennetta tai käyttäytymistä koskeviin tavoitteisiin teksteillä pyritään tai mistä lähteistä tai kenen intresseistä käsin esimerkiksi tiettyjä energiamuotoja on käsitelty. Lehtitekstien sisältöjä on hyvä merkityksellistää oppilaille pohtimalla yhdessä, miten tekstissä esitetyt asiat liittyvät oppilaiden elämään ja mitä oppilaat niistä ajattelevat. Myös sisällöiltään harhaanjohtavia ja virheellisiä tekstejä voi ottaa esille ja pohtia yhdessä niiden lähteitä ja tarkoitusperiä.

Philip McMaster

Perinteisesti tiedeviestintää ovat tehneet tiedetoimittajat ja tutkimuslaitosten tiedottajat, sekä tutkijat itse, muu media ja kansalaistoimijat. Laajasti ajatellen tiedeviestinnällä voidaan kuitenkin tarkoittaa kaikkia niitä tapoja, joilla tiede ja tieteellinen tieto liittyvät yhteiskunnan muihin toimintoihin. Tästä näkökulmasta tiedeviestintää tekevät siis myös tiedekeskukset, museot, tv-ohjelmat, tapahtumat, internetsivut ja yleistajuiset kirjat ja aikakauslehdet. Nykyään pyrkimyksenä on usein yksisuuntaisen viestinnän sijaan pitää yllä kaksisuuntaista keskustelua esimerkiksi sosiaalisen median keinoin.

Tiedeviestintään liittyy haasteita, joista keskeisimpänä on kysymys siitä, miten kääntää tieteen erikoistunut kieli ja sanasto kansantajuiseksi liiaksi yksinkertaistamatta ja tieteellisen viestin tarkkuudesta tinkimättä. Pääsääntöisesti viestin on oltava sitä ymmärrettävämpi, mitä suurempi yleisö sillä halutaan tavoittaa. Toinen merkittävä haaste liittyy tutkimustulosten ristiriitaisuuteen, aina tutkimustulokset eivät nimittäin tue toisiaan. Tällöin viestijän olisi pyrittävä esittämään mahdollisimman monipuolisesti, mutta samalla välttäen toisaalta ja toisaalta -asetelmia. Tieteelliseen tietoon liittyy myös epävarmuuksia: se ei ole lopullinen totuus, vaan jatkuva prosessi.

Tiedeviestinnän niksit

Tiedejournalismin tehtävänä ei ole pelkästään informaation jakaminen, vaan sen ohessa lukijalle tarjotaan malleja tiedon tulkitsemiselle, arvottamiselle ja merkityksellistämiselle. Tiedeperustaiseen ilmastoviestintään on omat niksinsä, joita voidaan hyödyntää myös muussa tiedeviestinnässä.

• Viestin perillemenon ja kiinnostuksen kannalta on tärkeää, että vastaanottaja voi kokea viihtyvänsä tiedettä käsittelevän informaation parissa, sillä viihtyessään ihminen rentoutuu ja silloin hän myös oivaltaa asioita.
• Tiedeuutisia olisi suositeltavaa höystää erilaisilla asian hahmottamista helpottavilla esimerkeillä.
• Popularisoinnin apuna käytetään monesti myös erilaisia kuvia ja grafiikkaa. Kuvitus tuo tekstin lomaan vaihtelua toimien kontrastina harmaalle tekstimassalle. Lisäksi kuvien avulla tiede tuodaan lähemmäksi lukijan arkipäivän elämää.

Kieli on väline, jolla tuoda ajatuksiaan esiin. Puhuminen ja kirjoittaminen tarjoavat mahdollisuuksia tehdä itse ja vuorovaikuttaa muiden kanssa ja viestinnällä voi vaikuttaa myös muiden näkökulmiin. Voidaan ajatella, että kaiken ilmastoviestinnän yhteisenä tavoitteena on saada yhteiskunnan eri toimijat muuttamaan käytöstään suuntaan, jonka avulla ilmastonmuutos voidaan torjua. Ilmastonmuutoksesta huolestuneet toimijat ovat viimeksi kuluneiden vuosikymmenien aikana kokeilleet erilaisia tapoja viestiä ongelmasta ja havainneet ilmastotiedon välittämisessä ja vastaanottamisessa mm. seuraavanlaisia ongelmia:

• ilmastonmuutos on niin suuri ongelma, että ihmismielen on vaikeaa ymmärtää sitä ja lisäksi monenlaiset psykologiset suojamekanismit lisäävät haluttomuuttamme olla ajattelematta asiaa
• emme voi havaita ilmaston muuttumista omilla aisteillamme, sillä kyseessä on tilastotieteellinen, vaikkakin maailmaa rajusti muuttava ilmiö. Tietyllä tapaa meidän on vain uskottava tutkijoiden sanaa ilmastonmuutoksen olemassaolosta.
• ihmiset eivät yleensä ole halukkaita muuttamaan omia asenteitaan ja uskomuksiaan, vaan vastaanottavat helpoiten viestejä, jotka tavalla tai toisella vahvistavat heidän olemassaolevia ajatusmallejaan
• ilmastonmuutoksen kieltäjien pieni, mutta kovaääninen joukko levittää virheellistä tietoa sekoittaen keskustelua
• pitkään jatkunut ja ihmismielen näkökulmasta hitaasti etenevä ongelma ei tunnu enää uutiselta tai aiheelta, johon pitäisi reagoida

Viestinnän näkökulmasta on kuitenkin hyvä muistaa, että ihmisten toiminta ei yleensä muutu pelkän tiedotuksen avulla, vaan tarvitaan monenlaisia motivoivia tekijöitä, jotka ovat usein erilaisia eri ihmisillä. Yksittäisten viestintätoimien ohella ihmisten ilmasto- ja ympäristövastuulliseen käyttäytymiseen vaikuttavat ainakin yksilön ja koko yhteisön arvot, kokemukset, taidot, osaaminen, tekniset ratkaisut, taloudelliset kannustimet, lainsäädäntö ja erilaiset muut normit. Kun tavoitellaan ilmastovastuullisen käyttäytymisen edistämistä, on nämä kaikki seikat jollakin tavalla huomioitava.

Ilmatieteen laitos

Monista haasteistaan huolimatta ilmastoviestintä ei kuitenkaan ole toivotonta ja ongelmien tiedostamisen lisäksi on pystytty tunnistamaan myös viestin läpimenoa helpottavia tekijöitä. Olennaista on pyrkiä mahdollisimman hyvin huomioimaan toiston merkitys sekä se, kuka viestin kertoo ja kuka on vastaanottaja. Tässä auttavat ainakin seuraavat kolme näkökulmaa:

1. Viestijänä on vastaanottajan luotettavaksi kokema henkilö. Tällaisia ovat usein yksilön lähipiirin jäsenet, tai muu omaa ajatusmaailmaa edustava taho. Akateemisen koulutuksen saaneelle luonnontieteilijälle tämä taho voi olla alan arvostama tutkija, intohimoiselle talviurheilijalle taas menestynyt lumilautailija.
2. Viestiä on toistettava uudestaan ja uudestaan, riittävän monta kertaa. Ihmisiä pommitetaan erilaisilla viesteillä päivästä toiseen ja jatkuvasti. Oman viestinsä voi saada läpi sinnikkyydellä. Tosiasia on että raha, valta ja median vaikuttamiskanavat ovat tässä myös hyvä apu.
3. Viesti muotoillaan siten, että se ei horjuta kohdeyleisön olemassa olevaa maailmankuvaa liikaa, tai pyrkii mahdollisuuksien mukaan jopa mukailemaan sitä.

Kansainväliselle ilmastonmuutosta käsittelevälle fiktiolle on viime aikoina hahmoteltu jopa omaa nimeä cli-fi. Teoksia on ilmestynyt paljon, mutta niitä ei ole juuri suomennettu. Aihe on kuitenkin kiinnostanut myös monia suomalaisia nykykirjailijoita.

Tunnetuin suomalaisista ilmastonmuutosta käsittelevistä kaunokirjallisista teoksista on varmaankin Risto Isomäen vuonna 2005 ilmestynyt ekologinen trilleri Sarasvatin hiekkaa. Tuoreempia romaaneja edustavat Emmi Itärannan Teemestarin kirja ja Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta, sekä Laura Lähteenmäen nuortenkirjasarja North End. Runoilijoista ainakin Henriikka Tavi käsittelee ilmastonmuutosta teossarjassaan 12 (Joulukuu) ja myös Pauliina Haasjoen runokokoelma Planeetta voidaan nähdä ilmastokannanottona.

Kuvalistasta puuttuvat ainakin Emma Puikkosen romaani Lupaus sekä ruotsalaisen Tiina Kälvemarkin Seitsemän kevät ja Hanna Rytin Rakkaudettomuus. Aihetta sivutaan myös ainakin Johanna Sinisalon teoksessa Linnunaivot, Nadja Sumasen nuortenkirjassa Rambo, sekä Saara Henrikssonin ja Erkka Lepän toimittamassa Huomenna tuulet voimistuvat-novellikokoelmassa. Syksyllä 2019 ilmestyi suomeksi käännettynä ruotsalaisen ilmastoaktivisti Greta Thunbergin perheen tarina heidän itse kirjoittamassaan teoksessa Sydämen asioita – Perhe ja planeetta kriisissä.

Usein ilmastonmuutosaihetta lähestytään kirjallisuudessa katastrofien näkökulmasta. Ilmastonmuutostematiikka toimiikin ajankohtaisena lähestymistapana utopioiden ja dystopioiden käsittelyyn. Monet edellä mainituista teoksista maalaavat eri tavoin dystooppisia maisemia, mutta millainen on se positiivinen tulevaisuuden kuva, johon haluaisimme pyrkiä? Mitä meidän tulisi tehdä, jotta tulevaisuuden maailma muistuttaisi enemmän mielikuvituksemme luomaa utopiaa kuin dystopiaa?

Graham C99

Ihmiset ovat aina eläneet erilaisten tarinoiden ympäröiminä. Tarinoiden avulla on välitetty tärkeää tietoa maailmasta ja elämästä ja kerrottu ihmiskunnan menneisyydestä, maailman synnystä ja esi-isistämme ja -äideistämme. Tarinat ovat myös viihdyttäneet ja lohduttaneet. Ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle ja ovat omalta osalta rakentaneet yhteenkuuluvaisuutta ja siltaa eri sukupolvien välille.

Historiallinen tarinankerrontaperinne on nykyään muuttanut muotoaan, mutta tarinat ovat edelleen tärkeitä. Kirjallisuudesta löytyy koko elämän kuva. Se välittää tietoa sosiaalisista tapahtumista ja instituutioista, arvoista, normeista, uskomuksista ja asenteista. Mielikuvituksen ja sadun maailmat tuovat edelleen toivoa ja uusia näkökulmia elämään: tarinoiden mukana päästään kurkistamaan toisenlaisiin maailmoihin ja ne opettavat jotakin elämän ulottuvuuksista ja mahdollisuuksista. Lisäksi tarinoiden avulla voidaan käsitellä hyvinkin vaikeita ja arkoja asioita vertauskuvien ja huumorin keinoin.

Ilmastonmuutokseen liittyy paljon voimakkaitakin ja usein negatiivisia tunnekokemuksia, kuten ahdistusta, pelkoa ja voimattomuutta, joiden olemassaoloa ei välttämättä haluta tai uskalleta myöntää. Viime aikoina on yhä enemmän alettu puhua ilmastoahdistuksesta. Ilmiö kärsi pitkään sosiaalisesti rakentuneesta vaikenemisesta. Aihe oli niin vaikea ja kipeä, että siihen liittyviä oireita väheksyttiin. Nyt aihe on onneksi noussut julkiseen keskusteluun laajemmin ja yhä useampi tuntee jo termin.

Maailmalla psykologi- ja ympäristöjärjestöt, taiteilijat ja ympäristökasvattajat ovat luoneet ympäristöahdistuksen käsittelyyn oma-apua, materiaaleja, ryhmätoimintaa, tapahtumia ja vertaistukea. Suomessa ilmastoahdistuksen käsittelyyn on käytetty osallistavaa draamaa, kirjoittamistyöpajoja, taiteellisia menetelmiä ja ohjattuja pienryhmiä. Suoraan kouluun sovellettuja ilmastoahdistuksen käsittelyssä auttavia materiaaleja ei Suomessa ole toistaiseksi julkaistu, mutta niitä on kehitteillä.

Ilmastonmuutokseen ja siihen liittyvien tunteiden käsittelyä voidaan kuvata esimerkiksi seuraavanlaisten kaarien avulla:
– avuttomuudesta voimaantumiseen
– välttelystä kohtaamiseen ja torjunnasta hyväksymiseen
– riittämättömyydestä keskeneräisyyden hyväksymiseen
– lannistavasta häpeästä kelvollisuuden kokemukseen
– vihasta ja turhautumisesta toimintaan oikeudenmukaisuuden puolesta
– tarkoituksettomuuden tunteesta merkityksellisyyden kokemiseen

Kirjallisuutta ja tarinoita voidaan käyttää tällaisten tunteiden käsittelyn apuvälineenä ja lisäksi tarinoihin eläytymisen kautta voimme pyrkiä laajentamaan empatian piiriämme oman lähipiirin ulkopuolle, muihin ihmisiin ja eliölajeihin. Toisaalta edessämme oleva yhteiskunnallisen muutoksen tarve voi kannustaa riehakkaaseenkin uuden maailman ideointiin ja suunnitteluun kirjallisuuden keinoin.

Kirjallisuus voi olla apuna tunteiden ja omien pyrkimysten ymmärtämisessä. Tarinat antava etäännyttämismahdollisuuden ja kipeimpiä asioita voidaan niiden kautta lähestyä kiertotietä. Oman ongelman sijasta voidaan ensin käsitellä kirjailijan luoman henkilön vaikeuksia ja päästä keskustelemaan ongelmasta yleisellä tasolla. Toisaalta luovassa kirjoittamisessa lähtökohtana voi olla oman mielen sisällön jäsentäminen. Nimeämällä voidaan pyrkiä taltuttamaan nimetön ja luomalla tapahtumista kirjallisia hidastuksia voidaan nähdä miten kaikki oikeasti tapahtui. Näin olennainen tulee esiin ja tunteista ja kokemuksista tulee käsitettävämpiä.