Ymmärrys luonnontieteellisen tiedon olemuksesta ja siitä, miten se poikkeaa ihmistieteellisestä tiedosta on tutkimusten mukaan yhteiskuntaopin opettajien kompastuskivi. Yhteiskuntatieteellinen tietokäsitys poikkeaa luonnontieteellisestä ja osa ilmastokeskustelun sotkuisuudesta voi johtua puutteesta ymmärtää erilaisten tietokäsitysten eroja.

Yhteiskuntatieteissä on olennaista varoa uskomasta liiaksi yhteen lähestymistapaan ja muistaa kysyä kontekstin, arvojen ja intressien perään. Ilmastonmuutoksella on merkittäviä yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia ja ehkä tästä johtuen myös ilmastotutkimuksen luonnontieteelliset tutkimustulokset voidaan herkästi tulkita arvosidonnaisempina kuin ne ovat. Luonnontiede kuitenkin antaa usein melko yksiselitteistä faktatietoa tutkimuskohteestaan.

Ilmastotieteen luonnontieteelliset tutkimustulokset perustuvat ympäristössä havaittuihin ja mitattuihin muutoksiin, joista kriittisen tarkastelun jälkeenkin on yleensä vain yksi oikea tulkinta.  Esimerkiksi meriveden pintalämpötilan muutos, merenpinnan nousu, alailmakehän keskimääräisten lämpötilojen nousu, meriveden happamuus, vuoristojäätiköiden kutistuminen ja muut maapallon ilmastossa havaitut muutokset eivät ole mielipidekysymyksiä.

Ilmastopolitiikasta sen sijaan voi olla – ja onkin – runsaasti erilaisia näkemyksiä, joiden keskinäinen arvottaminen, oikeiden politiikkatoimien valinta ja eri vaihtoehtojen punninta ovat yhteiskunnallisina kysymyksinä arvo-, näkökulma-, ja kontekstisidonnaisia. Kuka hyötyy mistäkin päätöksestä, mikä on oikeutettua ja mikä yksittäinen toimi on välttämätön?

Ilmastokysymysten kokonaisvaltaiselle ymmärtämiselle tietokäsitysten erojen ymmärtäminen on siis keskeistä ja siihen on syytä kiinnittää huomiota.

Ilmastonmuutos on kasvihuoneilmiön voimistumista ja tutkijat ovat ymmärtäneet  kasvihuoneilmiön luonnontieteellisiä mekanismeja jo lähes kaksisataa vuotta. Ranskalainen fyysikko Joseph Fourier käytti ensimmäistä kertaa sanaa ”kasvihuoneilmiö” vuonna 1824. Hän kuvaili tuolloin, kuinka ilmakehä saattaa estää auringon säteilyn heijastumisen takaisin avaruuteen ja täten lämmittää maapallon lämpötilaa. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1896 ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius kuvaili, kuinka hiilen polttaminen voimistaa luonnollista kasvihuoneilmiötä. Hän tosin arveli ilmiön koituvan ihmiskunnan hyödyksi.

1960-luvulta lähtien ilmastonmuutoksesta on puhuttu tiedemaailmassa jo enemmän, kun merkkejä muuttuvasta ilmastosta oli saatu lisää ja alettiin ymmärtää, että kyse voi olla merkittävästä ongelmasta. YK:n ympäristöohjelma UNEP ja ilmatieteellinen järjestö WMO järjestivät ensimmäisen maailman ilmastokonferenssin Genevessä vuonna 1979 ja vuonna 1988 WMO ja UNEP perustivat päätöksenteon tueksi hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC). Se on sadoista ilmastotieteen johtavista asiantuntijoista koottu elin, jonka tehtävänä on koota ja arvioida ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä ja sen vaikutuksia koskevaa tieteellistä tietämystä.

Vuodesta 1990 alkaen paneeli on tuottanut laajan raportin ilmastotieteen sen hetkisestä tiedosta noin kuuden vuoden välein.  IPCC ei itse tee tutkimusta, mittauksia ja seurantaa, vaan raportit ovat kokoomateoksia ilmastotutkimuksen eri osa-alueilta. Tutkimustieto ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja ihmisen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen on tarkentunut ajan myötä jatkuvasti ja tarkoituksensa mukaisesti raportit ovat laajasti siteerattuja lähes missä tahansa ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa.

UN ISDR

Tulevaisuuteen vaikutetaan parhaiten päätöksillä, joita teemme nyt. Tulevaisuuden tarkka ennustaminen on mahdotonta, mutta ennakointia pyritään kuitenkin tekemään tutkimalla erilaisia signaaleja ja niiden voimakkuutta yhteiskunnassa esimerkiksi trendianalyysin avulla. Trendit ovat nykyhetken ilmiöitä, jotka voivat jatkua tulevaisuudessa. Niistä voisikin käyttää myös esimerkiksi nimityksiä suuntaus, virtaus tai muutoksen kaava. Trendit ohjaavat päätöksentekoa nykyhetkessä vaikuttamalla valintoihin, makuun ja arvostuksiin.

Megatrendit puolestaan ovat kehityksen suuria aaltoja tai linjoja, jotka määrittävät hallitsevasti tulevaisuuden suuntaa. Niiden kehityssuunta on selkeä ja sillä on jatkumoa tulevaisuudessa. Tällä hetkellä pinnalla olevia megatrendejä ovat ilmastonmuutoksen ja siihen liittyvien muiden ympäristöongelmien aiheuttama ympäristökriisi, kiihtyvä teknologian kehitys, sekä globalisaation yhä jatkuva lisääntyminen. Ilmastonmuutoksen mittakaavaa kuvaavasti sitä voidaan jossain yhteyksissä nimittää jopa gigatrendiksi.

Vaikka käytännössä luomme tulevaisuutta itse teoillamme tässä ja nyt, on ihmismieli mestari lykkäämään hankalilta tuntuvien asioiden käsittelyä. Vähitellen etenevät, näkymättömissä olevat ja etäisiltä tuntuvat ongelmat on helppo sivuuttaa ja oman edun ajaminen tässä hetkessä on yksinkertaisempaa kuin tulevien sukupolvien edunvalvonta. Taloustieteissäkin on tapana arvottaa tulevaisuuden kustannuksia ja hyötyjä vähemmän kuin nykyisiä ja monet kannustimet, kuten pörssivuoden kvartaalit rohkaisevat lyhytnäköisyyteen. Tulevaisuudesta piittaamattomia päätöksiä tehdään myös tietämättömyyden ja epävarmuuden takia.

Ongelmista huolimatta vastuulliseen tulevaisuuspolitiikkaan on monenlaisia keinoja:

• Tulevien sukupolvien oikeudet voidaan kirjata perustuslakeihin, kuten useissa maissa on jo tehty. Myös Suomen laissa viitataan ympäristön varjelemiseen jälkeemme tuleville.
• Päätösten vaikutuksia voidaan velvoittaa arvioimaan pitkällä aikavälillä: esimerkiksi ilmoittamalla hiilivoimalan kaltaisen hankkeen päästöt etukäteen koko voimalan käyttöajalta.
• Nuorten osuutta päättäjistä voidaan pyrkiä lisäämään nuorisokiintiöiden avulla.

Ilmastonmuutoksen kaukonäköisiä hillintätoimia tehdään kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Muutoksia tarvitaan talouspolitiikkaan, verotuksen rakenteeseen, teollisuuden toimintatapoihin ja lainsäädäntöön, sekä kulttuuriseen arvopohjaamme. Merkittävimmät muutokset tehdään energiantuotannossa, teollisuudessa, liikenteessä, asumisessa ja maataloudessa.

Muutos ilmastoystävälliseen maailmaan ei tapahdu hetkessä, mutta sen voidaan nähdä jo alkaneen: ensimmäinen ilmastosopimus luotiin 1992,uusi ilmastosopimus saatiin solmittua Pariisissa vuonna 2015, uusiutuvien energiamuotojen käyttö lisääntyy niin nopeasti, sitä voidaan kutsua jo energiavallankumoukseksi ja ilmastonäkökulman huomioon ottaminen alkaa tulla yhä luonnollisemmaksi osaksi monien toimialojen normaaleja käytäntöjä.

Energiaa tarvitaan lähes kaikkeen ihmisen toimintaan: lämmitykseen, liikkumiseen, valaistukseen, tavaroiden valmistukseen ja erilaisten koneiden toimintaan. Koska jatkuva energiantuotanto ja -saanti on niin merkittävässä asemassa nyky-yhteiskunnassa, liittyvät energiakysymykset kiinteästi hyvin moneen asiaan – myös valtioiden välisiin suhteisiin.

Valtioiden päätöksiä niiden tavoitteista energiankäytön ja -tuotannon suhteen kutsutaan energiapolitiikaksi. Sen keinoja ovat mm. lainsäädännölliset ja verotukselliset keinot ja tuet, joilla turvataan energian saanti ja ohjataan energian hallintaa, tuotantoa, jakelua ja kulututusta. Energiapoliittiset tavoitteet ja keinot vaihtelevat eri aikakausina mm. äänestäjien mielipiteen ja sitä kautta puolueiden valtasuhteiden, sekä taloudellisen tilanteen ja teknologisen kehityksen mukaan.

Ulkopolitiikka taas on valtion harjoittamaa politiikkaa sen suhteissa muihin maihin. Ulkopolitiikan toimilla pyritään turvallisuuden, hyvinvoinnin ja maan omien ideologisten tavoitteiden edistämiseen. Energiakysymysten ympärille kiertyneessä maailmassa ulkopolitiikka ja energiapolitiikka liittyvät kiinteästi toisiinsa ja tietysti myös ilmastopolitiikkaan. Myös geopolitiikka, eli maantieteen vaikutus globaaliin (valta)politiikkaan on osa kokonaisuutta. Ilmastokysymyksissä geopolitiikan keskiössä ovat Arktisten alueiden luonnonvarojen hallinta ja öljyvarat. Aihepiirin muut kysymyksen asettelut kuuluvat esim. seuraavasti: Kuinka suuri on valtion energiaomavaraisuus ja saadaanko sitä kasvatettua? Mistä valtion käyttämä energia saadaan ostettua ja minkälainen on kauppasuhteen jatkumo? Minkälaista valtapolitiikkaa energiakysymyksiin liittyy?

Fossiilisia polttoaineita on syntynyt merkittäviä määriä vain tietyille alueille maailmassa. Kuitenkin yhteiskunnan toiminta on tällä hetkellä kaikissa maissa riippuvainen öljyn saannista, mikä asettaa öljyä tuottavat maat merkittävään valta-asemaan suhteessa muihin maihin. Öljyn maailmanmarkkinahinnat ovat keskeinen maailmantalouteen vaikuttava tekijä ja öljyntuottajamaat pyrkivät siksi kontrolloimaan öljyntuotantomääriä ja sitä kautta myös markkinahintoja.

Ilmaston näkökulmasta öljyn käytön edes ajoittainen väheneminen on hyvä uutinen, mutta yhteiskunnille äkkinäiset vaihtelut aiheuttavat ongelmia, joten öljyn saatavuuden suurta vähenemistä tai hinnannousua kutsutaan öljykriisiksi. Öljyn saatavuuteen vaikuttavat tuottajamaiden halukkuus ja mahdollisuudet myydä öljyä, sekä kysynnän ja tarjonnan määrä.

Saatavuutta voivat rajoittaa mm. maiden haluttomuus myydä, sekä levottomuudet tai luonnonkatastrofit öljyntuotantoalueilla tai -kuljetusreiteillä. Lisäksi nykyisin tiedossa olevien öljylähteiden öljy on loppumassa. Asiantuntijoiden mukaan öljyhuippu, eli hetki, jolloin maailman öljyntuotannon maksimi saavutetaan ja jonka jälkeen tuotanto alkaa väistämättä vähentyä, on jo koettu tai se saavutetaan lähiaikoina.

Korvaavien energiantuotantomuotojen etsiminen on siis välttämätön osa jo tämän hetken energiapolitiikkaa jopa ilman ilmastonmuutoksen aikaansaamaa painetta.

Seattle Municipal Archives

Ilmastokeskusteluun liittyy helposti paljon syyttelyä ja puolustelua. Kenen vika ilmastonmuutos on, kuka on syyllinen? Onko se länsimainen yhteiskunta? Amerikkalaiset? Kiinalaiset? Pankkiirit? Poliitikot? Yritykset? Me kaikki? Yksittäisten syyllisten etsimiseen on kuitenkin turha juuttua kiinni, sillä nykyinen ilmastonmuutos on ihmiskunnan yhdessä aiheuttama. Huomaamattamme ja tarkoittamattamme hyvinvointiamme lisäävät ja arkeamme helpottavat keksinnöt ovat johtaneet meidät ympäristökriisin keskelle.

Elämme aikaa, jona tavallinen länsimainen arkielämä, jopa ilman kohtuutonta kuluttamista, tuottaa ilmastopäästöjä yli kestävän tason. Yksittäisen ihmisen elämässä merkittävimmät ilmastopäästöt, eli hiilijalanjälki syntyvät asumisesta, liikkumisesta ja syömisestä. Ilmastonmuutoksesta huolestuneelle kansalaiselle ehdotetaan usein torjuntatoimiksi valojen sammuttamista, biojätteiden lajittelua ja autoilun vähentämistä, vaikka vaikuttavampiakin tekoja olisi helposti tehtävissä.

Omaa hiilijalanjälkeään voi elämäntapavalinnoillaan pienentää – tai vastaavasti kasvattaa moninkertaiseksi. Ratkaisevat kysymykset liittyvät siihen, kuinka suuressa kodissa asuu, miten kotitalouden käyttämä sähkö on tuotettu ja millaisia kulkuvälineitä käyttää paikasta toiseen liikkumiseen. Myös sillä, kuinka suuret ovat yksilön muuhun kulutukseen liittyvät menot ja kuinka paljon jätettä hänen elämäntavastaan syntyy, on merkitystä.

Vaikka yksittäisen ihmisen kulutusvalinnoilla onkin merkitystä, ei ole realistista eikä edes mahdollista sysätä ilmastonmuutoksen ratkaisun avaimia pelkästään kuluttajien käsiin. Yhteiskunnan järjestelmät asettavat raamit sille, minkälaisia valintoja kuluttaja elämässään tekee ja näitä raameja muuttamalla saadaan muutettua elämäntapaamme ilmastoystävällisemmäksi tehokkaasti. Raamien muuttaminen näkyisi esimerkiksi siten, että sähkösopimusta tehdessä uusiutuvalla energialla tuotettu sähkö olisi oletusvaihtoehto ja fossiilinen sähkö olisi valittava erikseen. Lihaa syötäisiin entisaikojen tapaan pääosin juhlatilanteissa ja työpaikalta saisi työsuhdeauton sijaan työsuhdepolkupyörän, jonka käyttö olisi liikennesuunnittelun avulla tehty käteväksi.

Toisaalta yksittäiset ihmiset eivät myöskään voi sysätä ilmastoratkaisuja pelkästään yhteiskunnan tai “muiden” hoidettavaksi. Oman kuluttaja-minämme lisäksi ihmisillä on yhteiskunnassa monenlaisia rooleja: teemme töitä, harrastamme ja olemme järjestötoimijoita, poliittisia toimijoita ja perheenjäseniä. Muutoksia saadaan aikaan, kun niitä ruvetaan tekemään tai kun niiden toteuttamisesta vastuussa olevat tahot saadaan vakuuttuneeksi toimien tärkeydestä. Muutosten takana on aina niitä tärkeänä pitävänä ihminen. Siksi jokainen ihminen voi omien kulutusvalintojensa ohella miettiä, millaisia ilmastoystävällisiä toimintatapoja hän voi lanseerata työpaikallaan, koulussa tai harrastustoiminnassaan. Poliittisen toiminnan kautta voi vaikuttaa ryhtymällä itse mukaan politiikkaan, tai olemalla aktiivisesti yhteydessä edustajiinsa kunnallisvaltuustossa ja eduskunnassa. Aktiiviset kansalaiset ratkaisevat ilmastonmuutoksen.

Lisäksi on hyvä muistaa, ettei ilmasto ole ainut motiivi ilmastoystävällisiä valintoja tehtäessä, vaan niillä voidaan saavuttaa myös muita hyvän elämän tavoitteita: ilmanlaatu ja sitä kautta ihmisten terveys paranee, kun luovutaan kivihiilen käytöstä, uusiutuvien energiamuotojen käyttö takaa valtiolle suuremman energiaomavaraisuuden ja luo työpaikkoja ja yritykset ja sijoittajat voivat välttyä ilmastonmuutoksen seurausten aiheuttamilta, öljyn ja hiilen käyttöön liittyviltä tulevaisuuden riskeiltä.

Caden Crawford

Vaikka ilmastonmuutoksen tieteellinen perusta on vankka, ei muutoksen etenemisen nopeutta tulevaisuudessa voida tietää tarkasti. Sen tähden tulevaisuutta kuvaamaan on laadittu joukko erilaisia vaihtoehtoisia maapallonlaajuisia päästöskenaarioita eli päästöjen mahdollisia kehityskulkuja. Päästötietojen perusteella voidaan edelleen päätellä, miten hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen pitoisuudet muuttuvat ilmakehässä tulevaisuudessa. Ilmastomallien epätäydellisyyden lisäksi kasvihuonekaasujen päästöjen kehitys tulevaisuudessa on yksi tärkeimmistä ilmastonmuutoksen arviointiin epävarmuutta aiheuttava tekijä. Kasvihuonekaasujen päästöjen kehitys riippuu monista tekijöistä, joita ei kyetä ennustamaan kovin pitkälle ajalle.

Koska se on jo selvää, että ilmastonmuutosta ei voida enää pysäyttää, on hillintätoimien ohella aloitettu jo myös tuleviin muutoksiin sopeutuminen. Pitkään ilmastonmuutokseen liittyvä keskustelu keskittyi ilmastonmuutoksen hillintään, eli muutoksen torjumiseen tai hidastamiseen kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen kautta. Nykyään muutokseen sopeutuminen kuitenkin nähdään jo tärkeänä osana ilmastopolitiikkaa hillintätoimien ohella. Sopeutumisella tarkoitetaan ilmasto-olosuhteiden muutoksen ja muutoksen vaikutusten ennakointia. Suomen kielessä sana sopeutuminen (engl. adaptation) on vakiintunut termi ilmastonmuutokseen varautumiselle, vaikka varautuminen kuvaisi sopeutumistyön ennakoivaa puolta ehkä paremmin.

Laajasti katsottuna sopeutuminen tarkoittaa sitä yhteiskunnallista muutosta, jonka ilmastonmuutoksen hillintä ja sen vaikutuksiin sopeutuminen aiheuttavat. Sopeutumisen tarkoituksena on vähentää yhdyskuntien haavoittuvuutta ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Hyvin suunniteltujen sopeutumistoimien avulla ilmastonmuutoksen kielteisiä vaikutuksia voidaan lieventää ja positiivisia hyödyntää. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että uusien rakennusten suunnittelussa otetaan jo nyt muuttuvan ilmaston aiheuttamat vaikutukset rakennuksen kestävyyteen. Jo oman toimialueen haavoittuvuuksien ja muutoksesta aiheutuvien mahdollisten hyötyjen tarkastelu on sopeutumista muutokseen.

Sopeutumiseen on kaksi tietä: ennakoiva ja reaktiivinen. Esimerkiksi rakentamisen rajoittaminen tulvaherkillä alueilla on ennakoivaa sopeutumista ja se on pääsääntöisesti huomattavasti edullisempaa. Etenkin hyvin poikkeuksellisten, vaikeasti ennakoitavien sääilmiöiden, kuten voimakkaiden myrskyjen ja rankkasateiden kohdalla saatetaan joutua turvautumaan reaktiiviseen sopeutumiseen. Usein nimittäin vasta erilaiset sään ääri-ilmiöt herättävät huomaamaan oman haavoittuvuuden ja käynnistävät sopeutumistoimet. Reaktiivinen sopeutuminen tarkoittaa esimerkiksi pelastustoimen tekemään vahinkojen minimointia poikkeustilanteissa.

Ilmastopolitiikka on ilmaston lämpenemisen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen liittyvää politiikkaa. Ilmastonmuutoksesta keskusteltiin pitkään vain tieteen kentällä, vaikka muutamia avauksia politiikan suuntaan tehtiin erityisesti 1980-luvun lopulla. Toden teolla ilmastonmuutos nousi kansainväliseen politiikkaan ja suuren yleisön tietoisuuteen vasta Rio de Janeirossa vuonna 1992 järjestetyssä YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa.

Nykyään ilmastopoliittiseen keskusteluun osallistuu toimijoita eri tasoilta kansainvälisestä yhteistyöstä kuntatasolle saakka: valtiollisia elimiä ja muita poliittisia toimijoita, virkamiehistöä, tiedeyhteisöjä, yrityksiä ja kansalaistoimijoita, kuten ympäristöjärjestöjä. Seuraavaksi esitellään poliittisten toimijoiden ilmastotyötä eri tasoilla. Muita poliittiseen keskusteluun osallistuvia toimijoita käsitellään seuraavassa luvussa.

Demokratia on historiallisesti ollut menestyksekäs tapa monien vakavien haasteiden kohtaamisessa, mutta ilmastonmuutoksen kaltainen haaste on monin tavoin erilainen kuin aiemmat saavutukset. Kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa sitovien ja kunnianhimoisten päästötavoitteiden yhteinen sopiminen on hyvin haastavaa ja kansallisella tasolla tehokkaat toimet ilmastonmuutoksen torjumiseksi eivät päättäjien näkökulmasta useinkaan ole toimiva tapa suosion kalasteluun. Tästä huolimatta kollektiivisten päätösten tekeminen demokraattisesti voi olla perusteltua. Kun olemme järkevästi eri mieltä ja epävarmoja siitä mikä lopulta on arvokasta, paras tapa tehdä päätöksiä on prosessi, joka ottaa huomioon kaikki järkevät näkökannat asiaan ja takaa, että kutakin näkökantaa arvioidaan tasapuolisesti sen esittämien perusteiden valossa.

Ilmastopolitiikan eri toimijoita ja tasoja voi ryhmitellä myös näin:

Kuva: Hahmotus ilmastopolitiikan laajenemisesta eri sektoreille, eri toimijaryhmien pariin ja erilaisille alueellisille tasoille (Jänicke 2006), muokattu (Savikko 2013)

YK on keskeisin toimija valtioiden välisen ilmastonmuutoksen vastaisen työn järjestämisessä. Ensimmäinen YK:n ympäristöasioihin keskittynyt kokous pidettiin Tukholmassa vuonna 1972, mutta ilmastonmuutos ei silloin vielä ollut esityslistalla, vaikka tutkijoiden keskuudessa asiasta jo puhuttiinkin.

Tärkeimmistä nykyisistä ilmastopoliittisista linjauksista päätettiin vuonna 1992 Rio de Janeirossa YK:n ympäristö- ja kehityskonferensissa (United Nations Conference on Environment and Development, UNCED), jossa ilmastonmuutos oli yhtenä merkittävänä aiheena. Rion kokous toimi kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden lähtöpisteenä ja kokouksessa syntynyt sopimus astui voimaan vuonna 1994. Sopimuksen on ratifioinut yli 190 maata ja sen tavoitteena on ollut saada ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuudet vaarattomalle tasolle.

Rion sopimus ei itsessään sisällä määrällisiä velvoitteita, vaan niistä sovittiin sopimusta tarkentavassa Kioton pöytäkirjassa vuonna 1997. Päästövähennystavoitteiden lisäksi pöytäkirjassa määriteltiin keinoja, joita valtiot hyödyntää tavoitteiden saavuttamiseen. Niitä olivat mm. kansainvälinen päästökauppa, hiilinielujen lisääminen ja kehitysmaissa toteutettavien ilmastohankkeiden tukeminen (Clean Development Mechanism).

Pöytäkirja astui voimaan vuonna 2005 ja se on ensimmäinen oikeudellisesti sitova sopimus, jonka avulla ilmastopäästöjä on vähennetty kansainvälisesti: se asettaa teollisuusmaille ilmastonmuutosta hillitseviä velvoitteita. Suomi ratifioi Kioton pöytäkirjan yhdessä muiden Euroopan unionin jäsenmaiden kanssa vuonna 2002. Kioton ensimmäinen velvoitekausi kattoi vuodet 2008–2012 ja tällä hetkellä on käynnissä Kioton pöytäkirjan toinen velvoitekausi (2013–2020).

2000-luvulla ilmastokokouksia on järjestetty tiheään tahtiin, sillä tavoitteena on ollut saada Kioton sopimukselle jatkoa. Merkittävimmät kokoukset ovat olleet Kööpenhaminan ilmastokokous vuonna 2009, sekä Pariisin kokous joulukuussa 2015. Kööpenhaminassa sopimusta ei toiveista huolimatta vielä saatu aikaan, mutta Pariisissa tavoite uudesta ilmastosopimuksesta toteutui. Pariisiin ilmastosopimus astuu voimaan Kioton pöytäkirjan toisen velvoitekauden päättyessä vuonna 2020.

Pariisin ilmastosopimuksen asettamien velvoitteiden mukaan maiden tulee mm. laatia ja toteuttaa omat kansalliset ilmastonmuutosta hillitsevät ja siihen sopeuttavat ohjelmat. Ennen sopimuksen voimaan astumista valtioiden tulee allekirjoittaa se, hyväksyä lopullisesti ja saattaa se voimaan omissa maissaan kansallisten elinten (Suomessa eduskunta) antamalla vahvistuksella. Voimaan astumisen edellytyksenä on, että sen on ratifioinut vähintään 55 maata, joiden osuus maailman kasvihuonekaasupäästöistä on vähintään 55 prosenttia.

United Nations Photo

Kansainvälisen ilmastopolitiikan haasteena on jatkuvasti se, miten saada aikaan sopimus, joka on samaan aikaan mahdollisimman laaja (paljon allekirjoittajia), sitova (velvoittaa toimiin) ja kunnianhimoinen (tavoitteet tarpeeksi korkealla). Pariisin ilmastosopimusta pidetään onnistuneena näistä kahden ensimmäisen suhteen, mutta ympäristöjärjestöt ja monet tutkijat ovat sitä mieltä, että sopimuksen maita velvoittavilla toimilla ei ilmaston lämpenemistä voida pysäyttää tavoitteeksi asetettuun 1,5 asteeseen.

Ilmastoneuvotteluiden kipupisteenä ovat olleet kysymykset siitä, mikä on eri maiden vastuu ilmastonmuutoksen aiheuttamisesta ja millainen on aiheeseen liittyvä oikeudenmukainen vastuunjako. Eri mailla on erilainen inhimillisen kehityksen taso ja siksi myös niiden mahdollisuudet osallistua ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ovat erilaisia. Kehitysmaat vaativatkin, että erityisesti teollisuusmaiden on tehtävä päästöleikkauksia, sekä tarjottava julkista rahoitusta kehitysmaiden ilmastotoimille. Tämän näkökulman mukaan kehitysmaita tukeva ilmastopolitiikka ei olisi hyväntekeväisyyttä, vaan kyse on teollisuusmaiden aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta tai nk. ilmastovelasta.

Pariisin sopimuksessa sovittiin, että kaikki maat ovat velvoitettuja suunnittelemaan ja toteuttamaan päästövähennyksiä. Toimet ovat kuitenkin kansallisesti määriteltyjä, eli suhteutettuja maan kehitystasoon. Kehittyneet maat osallistuvat köyhimpien maiden ilmastotoimien rahoittamiseen ja tukevat myös ilmastotoimien raportointia niin köyhimmissä kuin kehittyvissäkin maissa.

United Nations Photo

Euroopan unionin ilmastopolitiikkaa ohjaa vuoteen 2020 saakka kansainvälisesti Kioton pöytäkirja sekä EU:n sisällä EU:n oma ilmasto- ja energiapaketti. Ilmasto- ja energiapaketin tavoitteiden lisäksi ilmastopolitiikkaa suunnitellaan vuoteen 2050 saakka Euroopan komission tiekartassa vähähiiliseen talouteen.

Kansainvälisiä ilmastoneuvotteluita varten EU:n jäsenvaltioiden yhteinen näkemys koordinoidaan maiden kesken EU:n ympäristöneuvostossa ja EU:n huippukokouksissa. Kioton pöytäkirjan ensimmäisellä velvoitekaudella vuosina 2008–2012 Euroopan unionin (EU-15) velvoitteena oli vähentää kasvihuonekaasupäästöjä kahdeksan prosenttia vuoden 1990 päästötasosta. Vuodelle 2020 tavoitteena on saavuttaa 20 prosentin päästövähennykset vuoden 1990 tasosta..

Vuonna 2009 voimaan astuneessa EU:n ilmasto- ja energiapaketissa on säädetty lainvoimaiset tavoitteet EU:n ilmasto- ja energiapolitiikalle vuoteen 2020 asti. Tavoitteena on, että vuoteen 2020 mennessä kasvihuonekaasupäästöjä vähennetään 20 prosenttia. Nykynäkymien mukaan tämä tavoite tullaan ylittämään. Toisena tavoitteena on, että vähintään 20 prosenttia EU:n energiasta on peräisin uusiutuvista energialähteistä. Kansalliset uusiutuvien energialähteiden käytön tavoitteet vuoteen 2020 mennessä vaihtelevat Maltan 10 prosentista Ruotsin 49 prosenttiin. Paketin tarkemmat tavoitteet on kirjattu neljään direktiiviin:

• uudistettu päästökauppadirektiivi (ETS)
• taakanjakopäätös (päästökaupan ulkopuoliset toimialat, kuten rakentaminen, maatalous ja liikenne)
• direktiivin hiilen talteenotosta ja varastoinnista (CCS) sekä
• direktiivin uusiutuvista energiavaroista (RES)

Rahoittaakseen tavoitteet EU on päättänyt käyttää ilmastotoimiin 20 prosenttia budjetistaan vuosina 2014–2020, eli noin 180 miljardia euroa. Ilmastonmuutoksen hillintä- ja sopeutumistoimet sisällytetään EU:n kaikkiin keskeisiin rahoitusohjelmiin, jotka liittyvät muun muassa aluekehitykseen, energiaan ja liikenteeseen, tutkimukseen ja kehitykseen sekä yhteiseen maatalouspolitiikkaan. Lisäksi ilmastonmuutokseen sopeutumista rahoitetaan myös EU:n rajojen ulkopuolelle, jotta saadaan tuettua kehittyvien maiden ilmastotoimia.

Ilmasto- ja energiapakettiin liittyvien säädösten lisäksi EU:lla on myös muuta lainsäädäntöä, joka tukee ilmastopolitiikan suunnittelua ja toimeenpanoa. Ilmastonmuutoksen hillintään liittyviä säädöksiä on mm. yhdennetystä päästöjen vähentämisestä, tuotepolitiikasta, vihreistä julkisista hankinnoista, henkilöautojen päästöistä, liikennepolttonesteistä, jätehuollosta ja kestävästä metsätaloudesta.

Sitovien säädösten lisäksi EU on tehnyt suunnitelmia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä myös pidemmällä aikavälillä:

• EU:n ilmasto- ja energiapolitiikan puitteissa vuodelle 2030 on linjattu, että EU pyrkii vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä yhteensä vähintään 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Tavoite vaihtelee jäsenvaltiokohtaisesti 0-40 prosentin välillä. Lisäksi tavoite uusiutuvan energian osuuden kasvattamisesta vähintään 27 prosenttiin on sitova.
• Vuoteen 2050 mennessä EU:n on asettanut tavoitteekseen vähentää kasvihuonekaasupäästöjään 80–95 prosenttia. Euroopan komission tiekartassa vähähiiliseen talouteen 2050 annetaan konkreettisia tavoitteita vähimmäistavoitteen eli 80 prosentin vähennystavoitteen saavuttamiseksi.

Vuonna 2013 Euroopan komissio on laatinut EU:lle myös sopeutumisstrategian, jonka tavoitteena on vahvistaa valmiutta ja kykyä vastata ilmastonmuutoksen vaikutuksiin paikallisella, alueellisella, kansallisella ja EU:n tasolla.

European Commission DG ECHO

Usein kuulee sanottavan, että mitä pieni Suomi muka voisi tehdä globaalille ilmastokriisille. Globaalissa maailmassa maan koolla ei kuitenkaan välttämättä ole merkitystä sen jättämään jälkeen. Maamme sisällä tehtyjen ilmastoratkaisujen ohella Suomen on mahdollista moninkertaistaa myönteinen ilmastovaikutuksemme tarjoamalla muun maailman käyttöön kehittämiämme päästöjä vähentäviä ratkaisuja. Jo nyt Suomea pidetään yhtenä maailman johtavista puhtaiden ratkaisujen maista ja onnistuessamme houkuttelemaan muita maita ottamaan näitä ratkaisuja käyttöön, voi kädenjälkemme ilmastokriisin ratkaisemisessa olla merkittävästi kokoamme suurempi. Samalla voimme saada Suomeen lisää vientituloja ja työpaikkoja.

Jokaisella maalla on omat ilmastonmuutoksen hillintään liittyvät kansalliset kipupisteensä. Vaikka Suomi suhtautuu globaaliin ilmastokriisiin suurella vakavuudella ja pitää kunnianhimoisia ilmastonmuutoksen torjumiseen liittyviä tavoitteita tarpeellisina, aiheuttavat tavoitteisiin johtavat kansalliset keinot paljon keskustelua. Suomessa tämän keskustelun keskiössä ovat metsien ja turvetuotannon rooli ilmastonmuutoksen hillinnässä, sekä raskaan teollisuuden tulevaisuus ilmastonmuutoksen muuttamassa maailmassa.

Seuraavassa on listattu Suomen ilmastopoliitikan keskeisiä toimijoita ja reunaehtoja, joiden työn pohjalta maamme ilmastopolitiikka muovautuu.

Janne Hellsten

Kunnat toteuttavat ilmastopolitiikkaa paikallistasolla ja lisäksi niillä on omia hankkeitaan ja yhteistyökumppanuuksiaan. Kunnilla on tärkeä rooli ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa sekä oman toimintansa kautta että ihmisten paikallisyhteisöinä.

Kuntaliiton 2015 julkaiseman “Kuntien ja maakuntien ilmastotyön tilanne 2015” -selvityksen mukaan reilu kolmasosa Suomen kunnista on viimeisen kymmenen vuoden aikana laatinut ilmastostrategian. Maakunnista melkein kaikki ovat laatineet ilmastostrategian. Paikallisen ja alueellisen ilmastotyön voidaan nyt katsoa olevan siinä vaiheessa, että suunnitelmien laadinnasta on päästy käytännön toteutukseen.

Osassa kunnista on jo menty pidemmälle ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvässä työssä. Suomalaisista kaupungeista Vaasa on asettanut tavoitteekseen olla hiilineutraali vuonna 2035 ja Turku vuonna 2040. Samaan voitaisiin pyrkiä kaikissa kunnissa. Ilmastonäkökulma tulisi yhdistää kunnan päätöksentekoon siten, että kaikki kunnan toimialat ja toimielimet sekä muut kunnan alueen toimijat edistäisivät ilmastonmuutoksen hillintää ja siihen sopeutumista omilla keinoillaan. Samalla pyrittäisiin lisäämään tavoitteiden ja päätösten johdonmukaisuutta, niin että käytännön toimijoille (teollisuusyritykset, palvelujen tuottajat, työmatkalaiset, kotitaloudet ym.) annetaan viestejä, jotka eivät ole ristiriidassa keskenään.

Yksi esimerkki ilmastotyöhön osallistuvista kunnista Suomessa ovat hiilineutraalit HINKU-kunnat. Ne ovat sitoutuneet tavoittelemaan 80 prosentin päästövähennystä vuoteen 2030 mennessä vuoden 2007 tasosta. Kunnat pyrkivät vähentämään ilmastopäästöjään lisäämällä uusiutuvan energian käyttöä ja parantamalla energiatehokkuutta ja lisäksi ne kannustavat myös paikallisia yrityksiä ja asukkaita ilmastotekoihin. Vuoden 2016 kesällä Hinku-kuntia on 33 ja niiden alueella asuu noin 630 000 henkilöä, verkostoon voi liittyä mukaan jatkuvasti uusia kuntia.

Myös maailmanlaajuisesti monet kaupungit ovat jo asettaneet valtiotasolla asetettuja ilmastotavoitteita huomattavasti kunnianhimoisempia tavoitteita ja monet niistä tekevät myös maailmanlaajuista yhteistyötä jakaakseen kokemuksiaan ja osaamistaan toisten kaupunkien kanssa.  Esimerkiksi C40 Cities Climate Leadership Groupiin kuuluu yli 80 suurkaupunkia ja ICLEI – Local Governments for Sustainability -verkoston 1500 jäsenkuntaa tekee töitä ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöhaasteiden torjumiseksi. Myös EU palkitsee vuosittain vihreitä kaupunkeja “European Green Capital” -palkinnolla ja on lisäksi lanseerannut ilmastonmuutoksen hillintään ja siihen sopeutumiseen paikallistasolla sitoutuneiden kuntien Mayors Adapt -verkoston.

Käytännön tasolla kuntien ilmastotyötä tehdään mm. energiantuotantovalinnoissa (jos kunta omistaa energiayhtiön), panostamalla rakennusten energiatehokkuuteen, suunnittelemalla kunnan ruokapalveluja ja panostamalla ympäristökasvatukseen. Yhdyskuntasuunnittelu ja kaavoitus on yksi merkittävimmistä aloista, jolla kunta vaikuttaa päästöihinsä pitkällä aikavälillä.  Kaavoituksella luodaan esimerkiksi edellytyksiä uusiutuvien energiantuotantomuotojen lisääntymiselle, kehitetään liikennejärjestelmiä ja muokataan kaupunkiseutujen yhdyskuntarakennetta.

Tampereen karttanäyteikkuna

Normiohjaus, eli lainsäädännölliset ohjauskeinot tarkoittavat ilmastopolitiikassa lakeja, asetuksia, direktiivejä, alakohtaisia standardeja ja muita määräyksiä, joilla pyritään vähentämään ilmastopäästöjä. Niiden avulla voidaan säätää ilmastopolitiikan laajemmista kaarista (esim. Suomen ilmastolaki) tai yksityiskohtaisemmista keinoista päästöjen vähentämiseksi.

Esimerkiksi voidaan määrätä energiankulutus- tai päästörajat erilaisille laitteille tai rakennuksille, vaikkapa yläraja uusien autojen polttoaineenkulutukselle, jolloin varmistetaan että markkinoille ei tule uusia energiaa tuhlaavia laitteita.

Normiohjauksen hyviä ja huonoja puolia ovat:

• Ovat tehokkaita tietyn tavoitteen saavuttamiseksi
• Varmistavat, että markkinoilla on tarjolla vain hyviä vaihtoehtoja, eli toisin sanoen normiohjaukselle velvoitetaan valmistajat noudattamaan vähintään säädettyä minimitasoa, jolloin ilmastoystävällisten valintojen tekeminen ei jää vain kuluttajan harteille
• Eivät ole aina kustannustehokkaita. Normeja asetettaessa ei aina tiedetä, kuinka vaikeaa alan tuottajille on päästä tiettyyn tavoitteeseen. Jos tavoite on asetettu liian tiukaksi, voi normiohjaus olla kallis tapa vähentää päästöjä.
• Eivät puutu kulutuksen kasvuun, joten joskus voi käydä niin, että esimerkiksi autojen bensiinin kulutuksen väheneminen kilometriä kohti kannustaa ajamaan enemmän

JAXPORT

Ilmastopolitiikkaan liittyvien taloudellisten ohjauskeinojen avulla pyritään ohjaamaan kulutusta ilmastoystävällisempään suuntaan erilaisilla suitsimiskeinoilla ja kannustimilla, kuten verotuksella ja tuilla. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi päästöjen verottamista tai tukia päästöttömälle energiantuotannolle.

Verotuksen avulla suitsitaan ilmastolle haitallisia toimia

Esimerkiksi energiantuotannossa ja liikenteessä erilaisia polttoaineita voidaan verottaa niiden hiilisisällön mukaan, jolloin saadaan hinta myös niiden tuottamille ilmasto- ja terveyshaitoille. Kun fossiilisille polttoaineille asetetaan haittoja vastaava vero, niiden hinta nousee kustannustehokkaalla tavalla tasolle, jolla niitä käytetään yhteiskunnan kannalta kaikkein suotuisin määrä. Ongelmiensa vuoksi haittojen mukaista energiaverotusta käytetään kuitenkin suhteellisen vähän, esimerkiksi lento- ja laivaliikenteen polttoaineet ovat nykyään kansainvälisesti verovapaita. Vaikka esimerkiksi Suomessa verotusta käytetään ohjauskeinona suhteellisen paljon, ei se ilmaston näkökulmasta ole tarpeeksi korkeaa, jotta hinta vastaisi päästöjen aiheuttamia haittoja.

Verotukseen etuja ja haittapuolia ovat:

• Joustava tapa toteuttaa päästövähennyksiä, sillä energian kuluttajat voivat sen jälkeen päättää itsenäisesti haluavatko he sen vuoksi maksaa enemmän, vähentää energiankulutustaan vai ostaa energiaa päästöttömistä energianlähteistä.
• Kätevä tapa sisällyttää fossiilisten polttoaineiden ympäristövaikutukset ja niistä yhteiskunnalle koituvat kustannukset energian hintaan.

• Energiantuotannosta syntyvien haittojen määrä on melko vaikeaa tietää tarkasti
• Jos veron vaikutus energiantuotannon määrään on arvioitu väärin, voi päästöjä syntyä toivottua enemmän ja riski jää tällöin ympäristön kannettavaksi

Tuet kannustavat ilmastoystävälliseen toimintaan

Päästövähennyksiä voidaan edistää myös suoralla valtion tuella. Valtio voi tukea esimerkiksi uusiutuvan energian tuotantoon liittyviä investointeja maksamalla osan kustannuksista. Tuet voivat olla myös jatkuvia toimintatukia, kuten sähköveron palautuksia uusiutuvilla tuotettua sähköä ostaville. Liikenteessä tuki joukkoliikenteelle on merkittävä ohjauskeino, sillä autoistumista on vaikea hidastaa, jos autolla liikkumiselle ei ole toimivia vaihtoehtoja.

Tukien etuja ja haittapuolia ovat:

• Niiden avulla voidaan kehittää sellaisia energiamuotoja, jotka eivät vielä ole kilpailukykyisiä aiemmin tukea saaneiden muiden energiamuotojen “pelikentällä”
• Niiden avulla voidaan tasoittaa päästövähennysten sosiaalisesti epäoikeudenmukaisia vaikutuksia, joita voi syntyä jos energian hinta nousee yht´äkkisesti, eikä tilannetta tasoiteta muilla yhteiskunnan tukimekanismeilla (verotus, sosiaalituet tms.)
• Ei yleensä ole taloudellisesti erityisen tehokas keino.

Yhteiskunnan päästöjä voidaan vähentää myös päästökaupalla. Päästökauppajärjestelmässä osallistujat voivat ostaa ja myydä päästöoikeuksiaan toisilleen, kun ensin on päätetty kuinka paljon päästöjä yhteiskunta voi vuodessa tuottaa ja sen jälkeen päästöoikeudet on jaettu tai huutokaupattu osallistujille.

EU:n päästökaupassa osallistujia ovat päästöjä tuottavat laitokset. Järjestelmässä on mukana yli 11 000 teollisuuslaitosta, joiden toimialoja ovat sähkön- ja kaukolämmöntuotanto, metallien jalostusteollisuus, sellu- ja paperiteollisuus, kemianteollisuus, lentoliikenne sekä rakennustuoteteollisuus. Kioton pöytäkirjan mukaisessa päästökaupassa mukana ovat teollisuusyritysten lisäksi myös valtiot.

Päästökauppa perustuu markkinamekanismiin. Myyntikelpoisille päästöoikeuksille määräytyy hinta, jolloin päästövähennykset ohjautuvat sinne, missä ne ovat halvimmillaan. Jokaisella osallistujalla on vaihtoehtona joko päästöjen pitäminen jaettujen tai hankittujen oikeuksien mukaisina, päästöjen vähentäminen ja päästöoikeuksien myyminen tai päästöjen lisääminen ja päästöoikeuksien ostaminen. Ne, jotka voivat vähentää päästöjä päästöoikeuden hintaa halvemmalla, vähentävät päästöjään, ja muut ostavat päästöoikeuksia.

Päästökauppa voidaan myös yhdistää verotukseen. Tällöin päästöoikeuksille määrätään tietty hinta ja sovitaan, että esimerkiksi valtio myy tuolla hinnalla rajattomasti päästöoikeuksia osallistujille. Valtion päästöoikeuksien myynti vastaa tällöin verotusta. Käytännössä sekä verotukseen, että päästökauppaan liittyvät ongelmat ovat hyvin samankaltaisia: lyhyen aikavälin taloudelliset edut ja poliittiset valtarakenteet tekevät tiukan ilmastopolitiikan tekemisen poliitikoille vaikeaksi. Poliittisten päättäjien on vaikea asettaa vero tarpeeksi korkealle tai päästöoikeuksien määrä tarpeeksi alhaiseksi ja silloin riski muuttuu taloudellisesta riskistä ympäristöriskiksi.

Päästökaupan etuja ja haittapuolia ovat seuraavat:

• On taloudellisesti tehokasta.
• Tuottaa ympäristön kannalta ennustettavan tuloksen, koska päästöjen taso määrätään ennalta.
• Sisältää yrityksille taloudellisia riskejä, koska päästövähennysten keskimääräistä hintaa yhteiskunnassa ei tunneta. Jos oikeudet ovat huomattavasti oletettua kalliimpia, voivat päästövähennykset tulla kalliimmaksi kuin niistä saatava hyöty
• Ohjausvaikutus on pitkällä tähtäimellä epävarma, koska päästöoikeuksien määrästä on vaikeaa sopia esimerkiksi kymmenien vuosien ajanjaksolle. Tällöin markkinoille voi syntyä kannustin vähentää pelkästään investointeja, jolloin energiajärjestelmä ei muutu. Jos päästöoikeudet ovat erittäin halpoja, järjestelmä ei luo kannustimia päästövähennyksille.

Verotuksen, tukien ja päästökaupan ohella muita ilmastopolitiikan taloudellisia ohjauskeinoja ovat mm. investointituet, vihreät sertifikaatit ja syöttötariffi.

Ilmastonmuutos on koko yhteiskunnan läpäisevä ilmiö, mikä merkitsee sitä että se liittyy jollakin tavoin kaikkiin maapallon ihmisiin. Ilmastopolitiikan sidosryhmiä ovatkin niin ympäristöjärjestöt, teollisuuden edustajat, viljelijät, työmarkkinaedustajat, kirkko, alkuperäiskansat, nuoret, naiset kuin mikä tahansa muukin ihmisjoukko.

Koska ilmastonmuutos muuttaa tulevaisuuden toimintaympäristöjä niin ratkaisevasti ja koska se koskettaa niin moninaista toimijoiden joukkoa, on seurauksena myös moninaisia eturistiriitoja: Vaikka muutos synnyttää uusia voittajia, ovat nyt vallassa olevat mahdolliset tulevaisuuden häviäjät pystyneet nykyisen valta-asemansa turvin hidastamaan tarvittavaa siirtymää kohti uudenlaisia toimintatapoja. Ilmiö erityisen hyvin nähtävissä yritysmaailmassa, mutta se vaikuttaa myös muualla yhteiskunnassa.

Ilmastonmuutoksen laajuus saa aikaan myös sen, että toimijoita ja niiden vaikutuksia on vaikeaa lokeroida, tai ainakaan ne eivät kovin hyvin pysy lokeroissaan. Politiikan toimet vaikuttavat yritysmaailman toimintatapoihin, mutta yhtälailla kuluttaja ja yrittäjä vaikuttavat politiikkaan. Tehtaat saastuttavat, mutta eivät ole yksin vastuussa päästöistään, sillä myös yksittäisen kuluttajan kulutusvalinnat ovat yhteydessä yritysten tuottamien palveluiden ja hyödykkeiden hiilipäästöihin. Politiikka, markkinat, teknologia ja kansalaistoiminta ovat siis kietoutuneet yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joka aiheuttaa ilmastopäästöjä ja kehittää ratkaisuja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Erilaisten toimijatahojen väliin on alettu myös muodostaa sillanrakentajaorganisaatioita, joista hyvä esimerkki ovat ilmastopaneelit – niin hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC kuin esimerkiksi Suomen oma kansallinen ilmastopaneeli. Niiden tehtävänä on arvioida ja toimittaa tiedemaailman tuloksia selkeässä muodossa päättäjien käyttöön ja päätöksenteon tueksi.

Ilmastonmuutos, sekä siihen liittyvä politiikka ovat jo edenneet siihen vaiheeseen, että ne koskettavat myös yritysten taloutta. Yrityksillä on merkittävä rooli ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen liittyvissä sopeutumistoimissa. Ne sekä kehittävät uudenlaisia työkaluja ja toimintatapoja, että levittävät olemassaolevia malleja.

Elinkeinoelämän keskusliiton tekemän kyselyn (2015) mukaan viidennes suomalaisista yrityksistä uskoo ilmastonmuutoksen jollakin tavalla vaikuttavan niiden liiketoimintaan. Karkeasti ottaen yritysmaailma onkin jakautunut kahtia suhteessa ilmastonmuutokseen: vanhaan, yleensä raskaaseen teollisuuteen liittyvään business as usual -joukkoon ja uuteen joukkoon, jonka mielestä ilmastonmuutoksen torjunta tarjoaa liiketoimintamahdollisuuksia.

Vaikka ilmastonmuutoksen vaikutukset liike-elämälle ovat merkittäviä ja määrätietoinen vaikutusten tarkastelu todennäköisesti lisäisi yrityksen toimintavarmuutta ja arvoa, ovat melko harvat yritykset toistaiseksi määritelleet suhteensa ilmastonmuutokseen. Vanha siipi jopa vastustaa ilmastonmuutoksen torjuntatoimia ja niihin liittyviä tiukempia säädöksiä, sillä ilmastonmuutosta ehkäisevän politiikan (mm. ekologisen verouudistuksen) toteutuessa jotkut nyt vallassa olevat tahot joutuisivat luopumaan asemastaan. Esimerkiksi öljyteollisuus ja muu erityisen energiaintensiivinen teollisuus sekä erilaiset toimijat niiden kyljessä olisivat muutoksessa häviäjiä.

Uuteen siipeen kuuluvat yritykset olisivat muutoksen synnyttämiä uusia voittajia. Heille selkeät, tiukatkin säädökset toisivat tarvittavaa varmuutta toimintaympäristön pysyvyyteen. Samalla uudelle ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävälle yritystoiminnalle avautuisi uusia mahdollisuuksia. Muutokset kuluttajakäyttäytymisessä, eli esimerkiksi kuluttajien ja yritysasiakkaiden lisääntynyt mielenkiinto ilmastoasioita kohtaan, lisäävät todennäköisyyttä ilmastovastuullisen yritystoiminnan esiintymiselle. Osassa yrityksistä nähdään jopa, että ilmastovastuullisella yritystoiminnalla on merkitystä myös työntekijöiden keskuudessa ja henkilöstörekrytoinneissa. Myös globaalien cleantech-markkinoiden kasvu kasvattaa ilmastonmuutosta hyödyntävien yritysten joukkoa ja suuntaa niiden toimintaa.

Yritysten perimmäinen motiivi tarjota ratkaisuja ilmastonmuutoksen hillintään ei yleensä ole maailman pelastaminen, vaan kannattava liiketoiminta. Tulevaisuuden menestyjiä ovat todennäköisesti yritykset, jotka jo nyt muuntavat liiketoimintaansa kohti vähähiilisyyttä. Usein ilmasto-orientoituneet yritykset ovat kasvuhakuisia ja vientivetoisia teollisuusyrityksiä. Vuonna 2014 Suomessa oli jo yli 3 000 yritystä, jotka tarjoavat ratkaisuja ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Päästöjen vähentäminen vaatii radikaalia muutosta yritysjohtajien ajattelussa. Vaikka tällä hetkellä vasta harva yritys soveltaa kunnianhimoista päästöjen vähentämiseen ja hiilineutraaliuteen johtavaa liiketoimintastrategiaa, yhä useampi yritys kuitenkin on jo sisällyttänyt kestävyyskriteerejä omaan strategiaansa. Suomessa esimerkiksi KONE ottaa hissien jarrutusenergiaa talteen ja säästää näin asiakkaidensa käyttösähköä. Outotec taas vähentää asiakkaidensa jätteiden ja päästöjen määrää teknologioilla, jotka hyödyntävät raaka-aineita tehokkaasti, tehostavat materiaalien kierrätystä sekä pienentävät energian ja veden kulutusta.

Kate Ausburn

Poliitikot ja virkamiehet käyvät ilmastoneuvotteluita niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Neuvotteluiden ja laki- ja sopimusehdotusten pohjana käytetään aiheeseen liittyvää tutkimustietoa, mutta ilman kansalaisyhteiskunnan toimintaa sopimuksia harvoin syntyy. Samoin kuin kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä, ovat erilaiset järjestöt, yritykset, yhteiskunnalliset vaikuttajat ja muut toimijat ovat jatkuvassa ja merkittävässä roolissa myös ilmastokysymysten esiintuomisessa.

Kansalaisjärjestöt ovat jo vuosikymmenien ajan tehneet monenlaista työtä ilmastokysymyksissä. Ne pyrkivät mm. herättämään keskustelua tärkeiksi kokemistaan teemoista, lisäämään yleistä ja päättäjien ilmastonmuutokseen liittyvää tietoutta, muuttamaan aiheeseen liittyvää lainsäädäntöä ja muita säädöksiä, sekä kehittämään ja nostamaan esiin uudenlaisia ilmastoystävällisiä toimintamalleja. Erityisen näkyvää kampanjointi on ollut suurten ilmastokokousten alla. Esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Suomessa on säädetty kansalliset ilmastolait, joiden puolesta puhunut ympäristöjärjestö Maan ystävien Polttava Kysymys -kampanja oli molemmissa maissa merkittävässä roolissa vaatimassa päättäjiltä toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Suomessakin toimii laaja joukko ympäristöjärjestöjä paikallisjärjestöineen (esimerkiksi Greenpeace, Suomen luonnonsuojeluliitto, Luonto-Liitto, Maan ystävät, Dodo ry, Natur och Miljö, Tekniikka elämää palvelemaan, WWF Suomi), joiden kaikkien agendalla ilmastoasiat ovat. Lisäksi lähivuosina on perustettu ainakin neljä uutta järjestöä tai kansanliikettä, jotka toimivat pelkästään ilmastonmuutoksen hillitsemisen puolesta: Ilmastovanhemmat, 350.org, Myrskyvaroitus ja Protect Our Winters.

Ilmastolaki / Maan Ystävät

Talousjärjestelmä on mekanismi, joka käsittelee tuotteiden ja palveluiden tuotantoa, jakamista ja kulutusta jossakin yhteiskunnassa. Talousjärjestelmä muodostuu ihmisistä, organisaatioista ja niiden suhteista. Useimmiten talousjärjestelmät ovat teorioita, joiden yhdistelmistä valtioiden talousjärjestelmät käytännössä koostuvat. Tällä hetkellä lähes kaikkien maiden talousjärjestelmät ovat sekatalouksia, joissa on sekä kapitalistisia (yksityisomistus ja markkinamekanismi) että sosialistisia (valtion omistamat yritykset ja palveluiden tuottaminen verovaroilla) piirteitä. Laki luo toimintapuitteet taloudelle ja säätelee markkinamekanismia.

Taloustiede on yhteiskuntatiede, joka tutkii erilaisia taloudellisia ilmiöitä. Nykyisin vallalla olevan uusklassisen taloustieteen oletusten mukaan toimijoita ohjaavat kannustimet ja pyrkimys hyödyn maksimointiin. Myös tämä Open ilmasto-oppaan yhteiskuntaopin teksti heijastelee nykyisin vallalla olevia taloustieteen käsityksiä.

Taloustieteen näkökulmasta ilmastonmuutosta voidaan pitää markkinoiden epäonnistumisena, joka johtuu siitä että ilmakehän käytölle ei ole asetettu hintaa. Koska päästöjen siirtäminen ilmakehään ei ole aiheuttanut tuotteiden ja palveluiden tuottajille kustannuksia, ei hiilidioksidia ja muita päästöjä ole laskettu mukaan tuotteiden ja palveluiden hintoihin. Tästä syystä kuluttajilla ja tuottajilla ei ole ollut selviä taloudellisia kannustimia pyrkiä päästöjen vähentämiseen. Seurauksena tästä on se, että taloudellisessa toiminnassa syntyneet päästöt ja niistä johtuva ilmastonmuutos aiheuttavat nyt mm. lisääntyvien luonnonkatastrofien kautta taloudellisia menetyksiä globaalisti ja myös monille sellaisille maille ja ihmisille, jotka eivät ole juurikaan osallistuneet ilmastonmuutoksen aiheuttamiseen.

Bruttokansantuote (BKT) on 1930-luvulta asti käytössä ollut mittari, jolla arvioidaan kotimaisen tuotannon ja samalla myös tulonmuodostuksen määrää kansantaloudessa. BKT kuvaakin hyvin maan taloudellisen toiminnan laajuutta ja siinä tapahtuvia muutoksia. Maailmantalouden kokoa voidaan tarkastella yhdistämällä kaikkien maailman maiden bruttokansantuotteet. Tällöin mukaan saadaan kaikki rahatalouden piirissä tapahtuva taloudellinen toimeliaisuus.

BKT:ta käytetään usein kertomaan myös ihmisten hyvinvoinnista ja sen muutoksista, mikä on osittain virheellinen tapa käyttää käsitettä hyödykseen, sillä BKT-laskelmissa voidaan ottaa huomioon vain sellaiset asiat, joilla on rahassa mitattava arvo. Se ei sisällä esimerkiksi palkatonta kotityötä tai omavaraistaloutta, luonnon tarjoamia ekosysteemipalveluita, luonnon monimuotoisuutta, elämänlaadun määrää tai ihmishenkien menetyksiä. Lisäksi korkeankin BKT:n maissa on mahdollista harjoittaa paljon ihmiselle, ympäristölle ja ilmastolle haitallista toimintaa ilman, että se näkyy maan BKT-luvussa.

On ongelmallista, että BKT:tä pidetään niin keskeisenä hyvinvoinnin mittarina, sillä sen avulla saadaan tulokseksi vain sitä, mitä sillä mitataan. Vaihtoehtoista laajaan käyttöön päätynyttä käsitettä ei olla kuitenkaan toistaiseksi onnistuttu kehittämään. Poikkeuksen tekee Himalajan vuoristossa sijaitseva Bhutanin valtio, jossa maan kehitystä arvioidaan siellä kehitetyn bruttakansanonnellisuuden käsitteen kautta. Siinä arvioitavia muuttujia ovat mm. terveys, koulutus ja elintaso, sekä luonnon tila, kulttuurin monimuotoisuus ja  psykologinen hyvinvointi.

Ennen pitkää ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat kuitenkin näkymään myös bruttokansantuotteessa. Ilmastonmuutoksella tulee hyvin todennäköisesti olemaan vaikutuksia yhtä lailla rahalliseen ja ei-rahalliseen taloudelliseen toimintaan.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamien, pitkälle ajanjaksolle koituvien talousvaikutusten arviointi on haastavaa, sillä se vaatisi tarkkoja tietoja taloudellisten toimijoiden nykytilasta, niihin tulevaisuudessa vaikuttavista luonnonilmiöistä ja markkinaprosesseista, sekä yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä kehityksestä. Kaikkia kustannuksia ei myöskään voida helposti muuttaa luvuiksi. Silti on selvää, että ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan maailmantalouteen monin tavoin.

Tulevien päästöjen määrä vaikuttaa myös ilmastonmuutoksen voimakkuuteen. Hillitsemällä päästöjen syntyä ja varautumalla tuleviin olosuhteisiin ilmastonmuutoksen kustannukset voivat jäädä selvästi arvioitua pienemmiksi. Jotkin ilmastonmuutoksen vaikutukset voivat olla myös hyödyllisiä, joskin haittapuolten on arvioitu olevan lopulta huomattavasti suurempia. Kustannusten laskentaa vaikeuttaa myös laskukaavoihin liittyvä arvovalinta, jossa kustannusten arvioija joutuu valitsemaan, kuinka suuren painon hän antaa tulevaisuuden mahdollisille talousvaikutuksille nykytilaan verrattuna. Näistä syistä esitettyjä määrällisiä arvioita on yleensä pidettävä suuntaa antavina.

Yleisesti ottaen ilmastonmuutos uhkaa pahiten talouksia, jotka sijaitsevat rannikoilla tai tulvaherkkien jokien läheisyydessä ja ovat riippuvaisia maa- ja metsätaloustuotannosta tai turismista, ja joiden taloudet ovat kovin yksipuolisia. Myös riskialttiille alueille, kuten rannikoille, kohdistuva kaupungistuminen uhkaa nostaa säihin liittyvien luonnonkatastrofien kustannusriskiä huomattavasti. Lisäksi ne mm. Suomen kaltaiset maat, jotka säästyvät ilmastonmuutoksen pahimmilta suorilta vaikutuksilta, voivat kohdata kustannusvaikutuksia ulkomaankaupan, maailmanpolitiikan mullistusten ja ilmastopakolaisten kautta.

Ilmastonmuutoksella on ainakin seuraavanlaisia vaikutuksia maailmantalouteen:

• Maanviljelys ja ruuantuotanto vaarantuvat
• Voimistuvat myrskyt tuhoavat infrastruktuuria
• Merenpinnan nousu uhkaa rannikkokaupunkeja
• Energiantuotanto ja liikenne häiriintyvät nousevien lämpötilojen vuoksi
• Monien kehitysmaiden pyrkimys nousta köyhyydestä vaarantuu

CIF Action

Ilmastonmuutos näkyy jo rahoitusmaailmassa

Englannin kielellä ilmastonmuutoksen sanotaan olevan “threat multiplier”, eli uhkien moninkertaistaja. Suorien vaikutustensa, kuten merenpinnan nousun tai äärimmäisten sääilmiöiden lisäksi se voimistaa muita ongelmia, esimerkiksi vähentää luonnon monimuotoisuutta ja saa tartuntatauteja leviämään entisestään.

Riskienhallinta on olennainen osa mitä tahansa liiketoimintaa ja tämän näkökulman kautta on luontevaa, että ilmastonmuutos on alkanut kiinnostaa myös sijoittajia ja muita taloudellisia toimijoita. Esimerkiksi vakuutusalan ammattilaiset tutkivat työkseen riskejä, joista yksi on ilmastonmuutos. Vakuutusalan pääasiallinen tehtävä on jakaa riskejä sekä yksilöiden että yritysten kesken ja turvata vakuutuksenottajien talous odottamattomien menetysten varalta. Ilmastonmuutos aiheuttaa vakuutusalalle mm. vaikeuksia sopivien vakuutusehtojen ja -hintojen laatimisessa. Historialliset tilastot ovat menettämässä merkitystään tulevaisuuden säähän liittyvien onnettomuuksien ennustamisessa. Vakuutusyhtiöt joutuvatkin entistä enemmän siirtymään erilaisten tulevaisuuden näkymien mallintamiseen tiedon saamiseksi. Erityisesti paikallisten ilmastoennusteiden epävarmuus hankaloittaa riskitason arvioimista.

Erityisesti suuret jälleenvakuutusyhtiöt ovat jo 1980-luvulta alkaen seuranneet ilmastonmuutoksen etenemistä tarkasti. Laajempana vakuutusalan herättäjänä toimi vuosi 2004, jolloin lukuisat myrskyt nostivat vakuutetun omaisuuden korvauskustannuksia huomattavasti. Esimerkiksi yhdysvaltalainen Allstate menetti tuolloin Floridan myrskytuhojen takia 2 miljardia dollaria, mikä vastasi kaikkia yrityksen siihen asti kyseisessä osavaltiossa tekemiä voittoja vuodesta 1992 lähtien. Yhtiön mukaan ilmastonmuutos tulee pahentamaan tilannetta tulevaisuudessa, joten se lopetti uusien vakuutussopimusten teon alueelle. Seuraavana vuonna koettujen lisämenetysten vuoksi yhtiö purki Floridassa satojatuhansia vakuutussopimuksia ja nosti lisäksi vakuutusmaksujaan joka puolella Yhdysvaltoja, lopetti lisää olemassa olevia sopimuksia ja poistui myös vähemmän riskialttiiden alueiden markkinoilta.

Ilmastonmuutos on jo alkanut ohjata kehitystä myös rahoitusmarkkinoilla. Esimerkiksi cleantech-ratkaisuille löytyy jo kysyntää ja rahoitusta. Paitsi yrityksiin tehtäviin sijoituksiin ja rahastojen sijoituskriteereihin, ilmastonmuutos vaikuttaa myös valtioiden luottoluokituksiin. Kasvava sijoittajien joukko käyttääkin jo, tai ainakin harkitsee käyttävänsä, taloudellisten ja poliittisten riskien rinnalla hiiliriskiä sijoitusten analysoinnissa. Hiiliriskin käsitteeseen sisältyvät ilmastonmuutokseen liittyvien riskien ohella myös öljyn hinnanvaihteluun liittyvät taloudelliset riskit. Hiiliriskin vuoksi sijoituksia on jo alettu hajauttaa pois fossiilisista energialähteistä, mutta kyseessä on niin ison luokan muutoksesta sijoitusmaailmassa, ettei se tapahdu hetkessä.

Sijoittajien maailmassa leviää nk. divestment-liike, eli liike joka kannustaa sijoittajia, kuten säätiöitä, eläkerahastoja, yliopistoja ja uskonyhteisöjä siirtämään fossiilisten polttoaineiden tuotantoon sijoitetut osakkeensa puhtaampiin teknologioihin. Jo sadat yhteisöt ovat jo tehneet näin, mutta ainakin toistaiseksi liike on sen verran pieni, että sen vaikutukset eivät näy suoraan rahoitusmarkkinoilla. Pitkällä tähtäimellä hiiliriskin välttäminen ja sijoittaminen johonkin muuhun kuin kestävän tulevaisuuden kannalta haitalliseen toimintaan saattaa kuitenkin olla toimijoille hyvä sijoitus myös taloudellisesta näkökulmasta. Lisäksi fossiilienergian sijoituksista vetäytyminen tuo divestment-liikkeen toivomia mainehaittoja fossiilialan yrityksille.

Prachatai

Eräs keskeisimmistä ilmastonmuutoksen hillitsemiseen liittyvistä näkökulmista on kysymys siitä, mikä ilmastonmuutoksen ja talouskasvun välinen yhteys: onko ilmastonmuutoksen hillitseminen mahdollista maailmassa, jossa pyritään jatkuvaan talouskasvuun? Aihepiirin laajuus ja monimutkaisuus asettaa tutkimukselle haasteita, mutta aihe on ollut näkyvästi esillä jo vuodesta 1972 alkaen, jolloin Rooman klubi julkaisi paljon keskustelua herättäneen Kasvun rajat -raporttinsa. Siinä todettiin, että maapallon väestö ja talous eivät kasva samaa vauhtia, ja selvitäkseen tulevaisuudesta ihmiskunnan on muutettava kehityksen suuntaa.

Uudempi aiheeseen liittyvä ulostulo on vuonna 2006 julkaistu Sternin raportti, joka pyrkii arvioimaan ja ennustamaan ilmastonmuutoksen globaaleja talousvaikutuksia laajasti. Sen mukaan ilmastonmuutoksen maanviljelykselle, infrastruktuurille ja rannikkokaupungeille aiheutuvat tuhot voivat aiheuttaa pahimmillaan jopa 20 prosentin pysyvän loven maailmantalouteen. Menetykset vastaisivat syvää taloudellista lamaa, mutta vaikutukset riippuvat tiiviisti päästöjen määrästä ja tehtävistä sopeutumistoimenpiteistä.

Nykyään vallalla on käsitys, jonka mukaan voimme säilyttää nykyisen hyvinvointimme tason ja samaan aikaan hillitä ilmastonmuutosta muuttamalla vallitsevat talouden mekanismit vihreämmiksi. Kestävän talouskasvun tavoittelua mutkistaa kuitenkin niin sanottu rebound-ilmiö: resurssien käytön tehostuminen ei suoraan vähennäkään luonnonvarojen kulutusta. Ilmiö tunnetaan taloustieteessä Jevonsin paradoksina, ja sen mukaan jonkin resurssin käytön tehostuminen johtaa keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tämän resurssin käytön lisääntymiseen eikä niinkään vähentymiseen.

Joka tapauksessa vähähiilinen tai hiilineutraali yhteiskunta on ainoa tapa rajoittaa ilmaston lämpeneminen korkeintaan kahteen asteeseen, mikä on kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan se raja, jolloin hallitsematon ilmastonmuutos voitaisiin todennäköisesti välttää.

Päästöjen kehityksen, ilmastonmuutoksen ja sen seurausten, sekä talouskasvun välisistä yhteyksistä hahmotetaan usein kolme erilaista polkua, jotka esitellään seuraavassa lyhyesti. Polut kertovat maailmasta, jossa hiilipäästöt ovat eri suuruisia. Niillä voidaan viitata pelkästään talouden tilaan, tai koko yhteiskunnan tilaan: voidaan puhua esimerkiksi vähähiilisestä taloudesta tai vähähiilisestä yhteiskunnasta. Jälkimmäinen käsite sisältää kaikki yhteiskunnan toiminnot ja toimijat, siis yritysten ja julkisen sektorin lisäksi myös kuluttajan ja kansalaisyhteiskunnan näkökulman, eikä pelkästään liike- tai kansantalouteen liittyviä teemoja. Mitkään aihepiirin käsitteet eivät ole vakiintuneita ja niillä voidaan eri yhteyksissä tarkoittaa hieman eri asioita.

Hiilineutraalin yhteiskunnan tavoite on hyvin kunnianhimoinen

Hiilineutraali yhteiskunta (zero carbon economy) tuottaa vain sen verran kasvihuonekaasupäästöjä kuin se pystyy niitä sitomaan ilmakehästä, eli ihmisen toiminta ei muuta ilmakehän hiilipitoisuutta lainkaan. Suppeasti määriteltynä hiilineutraalius tarkoittaa hiilidioksidipäästöjen vähentämistä nollaan tai tasapainottamista, mutta usein se laajennetaan käsittämään myös muut kasvihuonekaasut, jolloin käytännössä puhutaan ilmastoneutraaliudesta.

Hiilineutraalissa yhteiskunnassa kasvihuonekaasupäästöjä syntyy hyvin vähän ja jäljelle jäävät päästöt kompensoidaan toteuttamalla päästövähennyksiä muualla. Koska täydellinen hiilipäästöttömyys on tällä hetkellä käytännössä lähes mahdotonta saavuttaa, käyttävät hiilineutraaleiksi itseään kutsuvat yritykset ja yhteisöt yleensä päästökompensaatioita eli ne pyrkivät kumoamaan aiheuttamansa päästöt rahoittamalla vastaavan määrän päästövähennyksiä toisaalla. Kokonaan hiilineutraalissa yhteiskunnassa tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä kompensoitavaa ei voi syntyä missään.

Monissa maissa yhteiskunnan hiilineutraalius on mainittu pitkän aikavälin tavoitteena ja näin on myös Suomen hallitusohjelmissa. Suunnitelmat ja käytännön toimet tähtäävät käytännössä kuitenkin enemmän kohti vähähiilistä yhteiskuntaa. Vaikka hiilineutraalin yhteiskunnan saavuttamiseksi joudutaan vielä ratkomaan myös teknisiä ja taloudellisia haasteita, ovat suurimmat esteet hiilineutraaliuden tielle siirtymisessä sosiaalisia ja poliittisia. Ilmastonmuutosongelman laajuutta ei haluta edelleenkään käsittää riittävällä vakavuudella ja suunnitelmia ei osata tehdä riittävän kauaskantoisesti.

Olemme matkalla kohti vähähiilistä yhteiskuntaa

Christian Guthier

Vähähiiliseen yhteiskuntaan (low-carbon economy) siirtymisen tavoite on hiilineutraalia yhteiskuntaa vähemmän kunnianhimoinen, mutta nykytilasta katsottuna siihenkin pääseminen vaatii ponnisteluja. Vähähiilisessä yhteiskunnassa fossiilisten polttoaineiden käyttö on minimoitu ja kasvihuonekaasupäästöjä syntyy huomattavasti vähemmän kuin nykyisin. Esimerkiksi EU:n tasolla vähähiilisen yhteiskunnan tavoitteen katsotaan täyttyvän, kun kasvihuonekaasupäästöjä vähennetään 80 % vuoteen 2050 mennessä.

Vähähiilisessä yhteiskunnassa tavoitteena on älykäs, kestävä ja osallistava talouskasvu. Tällainen yhteiskunta on ekotehokas kaikilla aloilla ja tavoite voidaan saavuttaa ainoastaan toimimalla kaikilla aloilla yhtäaikaisesti. Tätä varten on tärkeää tietää, mistä suurin osa päästöistä on peräisin, jotta suurimmat panokset voitaisiin kohdistaa niille aloille. Suomessa vähähiilisen yhteiskunnan rakentamisen kannalta olennaisimpia toimialoja ovat energiantuotanto, kiinteistöt ja rakentaminen, sekä liikenne. Kuluttajan näkökulmasta myös ruoka on tärkeä teema. Energiatehokkuuden lisäksi materiaaleja käytetään säästäväisesti ja raaka-aineita kierrätetään tehokkaasti.

Vähähiilisessä yhteiskunnassa on myös kehittyneitä suljetun kierron järjestelmiä, joissa yhden prosessin sivuvirrat tai syntyneet ravinteet käytetään hyödyksi toisessa prosessissa. Kyseessä on kiertotalouden malli, jossa materiaalit ja niiden arvo kiertävät ja tuotteille luodaan lisäarvoa erilaisilla palveluilla ja älykkäillä järjestelmillä. Kiertotaloudessa torjutaan jätteen syntymistä valmistamalla materiaalit ja tuotteet jo alun alkaen siten, että ne pysyvät jatkuvasti kierrossa, siis myös tuotteen saavutettua käyttöikänsä lopun. Esimerkiksi laitteiden huoltoon luodaan innovatiivisia palvelukonsepteja, kehitetään erilaisten tuotteiden leasing-palveluita ja keinolannoitteita korvataan maataloudessa kierrätysravinteilla.

Business As Usual polku ei ole käytännössä enää mahdollinen

Ulrika

Business As Usual -malli perustuu virheelliseen käsitykseen siitä, että maailma voisi pysyä muuttumattomana. Tällä polulla jatketaan fossiilisten polttoaineiden käyttöä vuosituhannen vaihteen malliin, ilmastokysymyksiä ei huomioida investoinneissa tai ylipäätään päätöksenteossa ja lisäksi talouskasvua halutaan edelleen mitata samoilla vanhoilla mittareilla.

Käytännössä nykyistä hyvinvoinnin tasoamme ei kuitenkaan ole mahdollista ylläpitää tällä mallilla, kun sekä maailman väkiluku, yksilöiden tulotaso ja kulutuksen määrä, eläinproteiinin kulutus, sekä kaupungissa asuvien ihmisten ja pakolaisten määrä jatkavat edelleen maailmanlaajuista kasvuaan.

Vaikka osa esimerkiksi öljy- ja erityisen energiaintensiivinen teollisuuden edustajista haluaisi edelleen pysyttäytyä tässä mallissa hidastaen ja jopa vastustaen ilmastonmuutoksen torjuntatoimia ja niihin liittyviä tiukempia säädöksiä, on aika jo pääosin ajanut ohi tämän polun. Viimeistään Pariisin ilmastosopimuksen myötä valtaosa maailman valtioista on sanonut pyrkivänsä kohti vähähiilistä tai jopa hiilineutraalia maailmaa.

Kansainvälinen yhteisö on hyväksynyt joukon perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia, joiden tavoitteena on turvata ihmisarvoinen elämä jokaiselle ihmiselle jokaisessa tilanteessa, siis myös ilmastonmuutoksen muuttamassa maailmassa. Ilmastonmuutoksen seurauksena ihmisiä kuitenkin kuolee esimerkiksi myrskyjen, tulvien ja helleaaltojen vuoksi. Lisäksi taudit leviävät ilmaston lämmetessä ja ruoantuotantojärjestelmä on vaarassa vesipulan ja kasvintuhoojien vuoksi.

Ilmastonmuutos asettaa siis haasteen kansainvälisten ihmisoikeuksien toteutumiselle. YK katsoo, että monien ihmisten ihmisoikeuksista vaarantuvat ilmastonmuutoksen vuoksi ainakin seuraavat: itsemääräämisoikeus, oikeus elämään, kehittymiseen, ruokaan, veteen ja sanitaatioon, terveyteen, asuntoon, koulutukseen, yhteiskunnan toimintoihin osallistumiseen.

Voimakkaimmin ilmastonmuutoksen vaikutukset kohdistuvat sellaisiin ihmisiin ja ihmisryhmiin, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa, eli sosiaalisista, taloudellisista, poliittisista tai muista syistä marginalisoituneita. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi kehitysmaiden kansalaisia, joilla ei ole varaa samanlaisiin turvajärjestelmiin kuin rikkaammissa maissa.

Myös alkuperäiskansojen ihmisoikeuksien toteutumista ilmastonmuutos voi haitata erityisen paljon, sillä he elävät usein alueilla, joissa ekosysteemit ovat haavoittuvaisia ja siis luonto, josta heidän elämäntapansa ja elantonsa on riippuvainen, on vaarassa kärsiä suuresti. Toisaalta myös myös ilmastonmuutoksen torjunta- ja sopeutumistoimenpiteet saattavat vaarantaa alkuperäiskansojen ihmisoikeuksia, esimerkiksi jos heidän on muutettava pois alkuperäisiltä asuinalueiltaan uusiutuviin energialähteisiin perustuvien voimalaitosten rakentamisen tieltä.

Tulevienkin sukupolvien ihmisoikeudet vaarantuvat, jos ilmastonmuutoksen torjuntatoimiin ei ryhdytä tarpeeksi nopeasti ja elinolosuhteet maapallolla muuttuvat radikaalisti. Ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta laajamittaisiin ilmastonmuutoksen torjuntatoimiin on siis ryhdyttävä ripeästi yhteiskuntien kaikilla tasoilla.

Ihmisten arki on hyvin erilaista maapallon eri kolkissa. Eri puolilla maailmaa asuvat ihmiset ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat ilmastopäästöjä erilaisia määriä ja myös ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat paikasta riippuen erilaisia. Ilmasto-oikeudenmukaisuuden ytimessä onkin kysymys juuri siitä, kuka ilmastonmuutoksen on aiheuttanut ja kuka siitä joutuu kärsimään.

Laajoja oikeudenmukaisuuskysymyksiä voidaan lähteä pohtimaan kansainvälisen ja globaalin oikeudenmukaisuuden käsitteiden kautta. Kansainvälisen oikeudenmukaisuuden toimijoina ovat valtiot ja kansakunnat. Kysymyksenasettelut liittyvät siis siihen, miten valtiot voivat toimia yhdessä ja toisiaan kohtaan oikeudenmukaisella tavalla ja siis myös laillisesti.

Globaali oikeudenmukaisuus on tätä vielä laajempi käsite. Siihen liittyvissä kysymyksissä pohditaan sitä, millaista on eri puolilla maailmaa asuvien yksittäisten ihmisten oikeudenmukainen toiminta toisiaan kohtaan ja miten se ilmenee tai tulisi ilmetä: Mitkä ovat globaalin oikeudenmukaisuuden toteutumisen kannalta keskeisiä ongelmia? Mitä ratkaisuja niihin on? Ketkä ovat vastuussa ratkaisujen kehittelystä? Mitä ovat eri toimijoiden roolit ongelman ratkaisussa? Lisäksi otetaan kantaa siihen millä tavalla ongelma tulisi ratkaista.

Käytännössä globaalin oikeudenmukaisuuden kysymyksiä pohditaan ainakin kansainväliseen talouteen, sukupuolten tasa-arvoon, maahanmuuttoon, kansainvälisiin ympäristöasioihin ja globaaliin terveyteen liittyen, sekä niiden yhtymäkohdissa.

Kysymykset ovat haastavia, mutta olennaista pohdittavaa jo nyt, kun ilmastonmuutoksen aiheuttamiin seurauksiin pääosin vasta varaudutaan. Eräs tilanteen hahmottamista auttava käsite on ekologinen velka. Tällä hetkellä ihmiset elävät huomattavasti yli planeettaamme ekologisten varojen. Ekologisen kantokyvyn ylittyminen johtuu lähinnä kulutuksen kasvusta rikkaissa maissa: historiallisesti kasvihuonekaasupäästöistä valtaosa on teollisuusmaiden aiheuttamia ja tälläkin hetkellä ne aiheuttava yli puolet maailman vuosittaisista päästöistä, vaikka niissä asuu vain viidennes väestöstä.

Tuotanto, saastuminen ja luonnonvarojen liikakäyttö puolestaan sijoittuvat suurissa määrin köyhiin maihin ja kalleimman laskun maksavatkin ne köyhien maiden asukkaat, joiden elinympäristöä länsimainen kulutus vahingoittaa. Kaikkein vähiten kehittyneissä maissa asuu kymmenesosa maailman väestöstä ja ne tuottavat alle prosentin kaikista hiilidioksidipäästöistä. Kehitysmaiden nopean väestönkasvun ja teollistumisen vuoksi niiden osuus päästöistä on kasvussa ja vuonna 2025 niiden arvioidaan olevan jo lähes puolet maailman päästöistä. Samalla päästöt lisääntyvät edelleen myös monissa teollistuneissa maissa. Tätä sanotaan pohjoisen ekologiseksi velaksi etelälle.

Jos ilmastonmuutoksen etenemistä ei onnistuta riittävästi hidastamaan, johtaa sen aiheuttama vesi- ja ruokapula todennäköisesti ihmisten välisiin konflikteihin ja jopa sotiin. Lisäksi joidenkin ihmisten on muutettava pois asuinalueiltaan elinympäristöjen, kuten merenpinnan alle jääneiden saarten tuhouduttua. Tästä seuraa se, että ihmisten on lähdettävä etsimään uusia asuinpaikkoja eri puolilta maailmaa, eli heistä tulee ilmastopakolaisia.

Pahiten ilmastonmuutos uhkaa pieniä saarivaltioita, jotka voivat hävitä kokonaan merenpinnan noustessa, mutta myös esimerkiksi Intia ja monet Afrikan maat ovat vaikeuksissa. Vedenpinnan nousu, kuivuudesta johtuva vesipula ja satojen väheneminen sekä tarttuvien tautien leviäminen aiheuttavat näissä maissa suuria ongelmia. Kehitysmailla on teollisuusmaita huonommat mahdollisuudet sopeutua ilmastonmuutokseen ja on todennäköistä, että ilmastonmuutos estää köyhyyden vähentymisen maailmasta.

Asian Development Bank