Ilman pelastaminen, ilmastointi vai ilmastonmuutos? – Havaintoja opettajien ilmastokoulutuksista

Olen kouluttanut vuoden 2017 aikana ja alkuvuodesta 2018 liki 600 opettajaa ilmastonmuutokseen ja -kasvatukseen liittyvistä kysymyksistä. Kirjoitan tämän tekstin ikään kuin avoimena hankeraporttina nyt hankkeen päättyessä. Toivon että kokemusteni ja pohdintojeni jakaminen ovat avuksi muille ilmastokasvattajille tulevissa hankkeissa ja toiminnassa. Samalla toivon, että kirjoitukseni välittyy hätähuutona päättäjien ja opetusviranomaisten suuntaan. Ilmasto-osaaminen on kouluissa huonolla tolalla ja tilanteen korjaamiseksi tarvitaan muutakin kuin yksittäisten säätiöiden pieniä apurahoja.

Kirjoitukseni kriittinen sävy tulee tulkita nimenomaan hätähuutona, ei kritiikkinä koulutuksiin osallistuneita tai muitakaan yksittäisiä toimijoita, saati henkilöitä kohtaan. Ilmastotalkoisiin tarvitaan kaikki mukaan ja kouluilla olisi työssä tärkeä rooli, mutta tällä hetkellä haasteeseen vastataan mielestäni puutteellisesti.

Kirjoitukseni on melko perinpohjainen, joten kokoan sen päähuomiot heti tekstin alkuun. Sitten kuvaan lyhyesti mistä hankkeessa oli kyse, minkä jälkeen lähden syventymään hankkeessa oppimiini asioihin tarkemmin.

 

8 päähuomiota opettajien ilmastokoulutuksista:

-Ilmastonmuutokseen liittyvälle opettajankoulutukselle ei tunnu löytyvän tilaa koulujen kiireisessä arjessa.

-Ilmastonmuutos huolettaa opettajia paljon, mutta harva myöntää aiheen ahdistavan. Aiheeseen liittyvistä tunteista keskusteleminen on useimmille uutta. Ilmastokasvatuksen näkökulmasta tämä on kuitenkin hyvin keskeinen taito.

– Psyyken puolustusmekanismit saavat aikaan itsen vieraannuttamista ilmastonmuutoksen hillintätoimista myös kasvatusvastuussa olevissa aikuisissa. Uuden tai vanhaa korjaavan tiedon oppiminen tuntuisi edellyttävän ensin defenssien yli pääsemistä. Jos ihminen opettajan kuoren alla on solmussa ilmastoaiheen kanssa, ei opettajan roolin suorittaminenkaan voi sujua mutkitta.

– Jokaisessa koulussa on pari aiheesta todella paljon tietävää opettajaa. Yleinen tietotaso on kuitenkin heikko. Aiheeseen liittyy myös paljon virheellisiä käsityksiä.

– Suomalaisissa kouluissakin on myös opettajia, joiden mielestä ilmastonmuutosta ei ole olemassa tai se ei ole ihmisen aiheuttamaa. Opetushallinnon ja koulujen johdon tulisi pohtia vakavasti mitä tehdään tilanteissa, joissa opettaja kyseenalaistaa opetussuunnitelman sisällön opetuksessaan tai opettaa avoimesti sen vastaisia asioita.

– Raskaiden aiheiden, kuten ilmastonmuutoksen parissa työskentelevien on äärimmäisen tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan (tätä kannattaa jaksaa jankata, vaikka asian voisi luulla olevan itsestäänselvyys). Asioiden jakaminen kollegoiden kanssa on tähän yksi kannatettava keino.

– Koulujen ilmastokasvatuksessa on paljon kehittämistä. Vastuu tästä on yksittäisten opettajien sijaan koulujen johdolla, kuntien opetustoimilla ja opetushallinnolla. Rehtorit tulisi nähdä koulun ympäristöjohtajina, mutta tällä hetkellä harva rehtori täyttää nämä saappaat.

– Monet pitävät ilmastokasvatusta tärkeänä, mutta käytännössä työhön tarvitaan lisää resursseja, ennen kaikkea aikaa kiireen keskelle ja rahaa. Tätä kautta kyse on myös laajemmasta yhteiskunnallisen vastuun tarpeesta. Keväällä 2018 esimerkiksi yhdelläkään ympäristöjärjestöllä ei ole rahoitusta koulujen ilmastokasvatustyön tukemiseen.

Mistä hankkeessa oli kyse?

Hankkeen pääideana oli tarjota koulutuksia, joissa koulu voi kutsua kouluttajan kouluttamaan kerralla kaikki koulun opettajat ilmastoasioista. Koulutukset ovat kouluille täysin ilmaisia. Vaatimuksena oli, että koulutuksen kesto on vähintään 2 tuntia ja koulutukseen osallistuvat kaikki koulun opettajat, tai vähintään 20 opettajaa (pienissä kouluissa tästä voitiin hiukan joustaa).

Ideana oli saattaa koulun erilaisista taustoista tulevat ja erilaisia asioita osaavat opettajat samalle sivulle ilmastoasioissa. Tällä hetkellä oppilailla on usein mahdollisuus saada  ilmastonmuutokseen liittyvää tietoa, harjoitella ilmastonmuutoksen hillintätoimia ja keskustella aiheeseen liittyvistä tunteista jonkin oppiaineen tunnilla, kun samaan aikaan muissa oppiaineessa aiheesta vaietaan. Tavoitteenani on ollut, että koulutukset kannustavat myös niitä opettajia ottamaan ilmastoaiheita esiin opetuksessaan, joita ne ovat ennen arastuttaneet tai jotka ovat ajatelleet, että ne eivät heille kuulu.

Koulutusten pääkohderyhmää olivat aineenopettajat yläkouluissa ja lukioissa ympäri Suomea. Lisäksi niihin osallistui jonkin verran luokanopettajia, rehtoreita ja opettajaopiskelijoita. Koulutusten kesto on vaihdellut neljän tunnin koulutuksista vartin tietoiskuihin. Pääosin koulutukset ovat kestäneet 1,5-2 tuntia, jolloin aiheeseen on ehditty tehdä melko syvälle menevä sukellus. Koulutukset ovat sisältäneet luennoinnin lisäksi erilaisia pohdinta-, keskustelu- ja suunnittelutehtäviä.

Hankkeen rahoitti Maj ja Tor Nesslingin säätiö.

*****

Sitten syvempään tarkasteluun hankkeen opeista:

1. Ilmastokasvatus jää kiireen jalkoihin

Suurin yllätykseni hankkeessa on liittynyt siihen, miten vähän koulutuksia on tilattu. Lisäksi lähes kolmasosa tilatuista koulutuksista peruuntui, koska koulujen kalenterista ei löytynyt sopivaa aikaa koulutukselle. Olisin varmasti voinut markkinoida koulutuksia paremmin ja olla kouluihin yhteydessä tiiviimmin, mutta olen silti yllättynyt siitä, miten hankalaa kouluihin on ollut päästä. Vuoden yrittämisen jälkeen en edelleenkään osaa vastata kysymykseen siitä, mikä olisi hyvä aika markkinoida tällaisia koulutuksia tai kehen kannattaisi olla yhteydessä.

Kiire tuntuu olevan ongelman keskeisin syy. Opettajat ovat korviaan myöten täystyöllistettyjä ja koulutuskalenterit paukkuvat digitaalisuuteen ja koulu-uudistuksiin liittyvistä ja koulutuksista. Poikkeuksia toki löytyy, mutta ilmastonmuutosta ei monissa kouluissa koeta riittävän merkittäväksi asiaksi, jotta sille kyettäisiin raivaamaan tilaa kiireen keskeltä. Lyhyille tietoiskuille voisi olla kysyntää, mutta en ole pitänyt kustannustehokkaana toimintana sitä, että matkustaisin toiselle puolelle Suomea vaikka vain puolen tunnin koulutusta varten.

Monesti viesti tuntuu kulkevan puutteellisesti koulun sisälläkin. Useammin kuin kerran kävi niin, että asioin aiheesta innostuneen opettajan kanssa, eikä viesti sitten kulkenutkaan toivotulla tavalla kaikille asianosaisille. Tähän antaisin vinkin (itselleni ja muille) tulevaa varten: kun sinut tilataan kouluttamaan opettajat kouluun, laita aiheesta varmistusviesti koulutuksen tilaajan lisäksi rehtorille ja apulaisrehtorille. Laita varmistusviestin mukaan viestipohja, jonka pyydät lähettäväksi kaikille opettajille. Viestipohjassa esittelet itsesi, kerrot koulutuksen ajankohdan ja keston sekä sen mistä koulutuksessa on kysymys ja miksi aihe on tärkeä. Näin varmistut siitä, että viestisi välittyy opettajakunnalle haluamallasi tavalla.

2. Defenssit vaikeuttavat myös aikuisten oppimista

Ilmastonmuutos on aihe, josta kukaan ei mielellään puhu. Olisi paljon mukavampaa vain unohtaa koko juttu ja jatkaa elämää kuten ennenkin. Ihmisillä on ilmastonmuutokseen liittyen laaja kirjo erilaisia psyyken puolustusmekanismeja – tapoja selvitä ahdistavan asian kanssa arjen pyörityksessä ilman että oma minä tai maailma tuntuvat hajoavan. Hankkeen aikana sain tutustua tähän defenssien kirjoon – sekä omiin että muiden defensseihin.

Uskon, että defenssit ovat yksi syy siihen, että koulutuksia tilattiin niin vähän. Kun aiheeseen ei “ehdi” perehtyä enempää, se on helpompi sivuuttaa. On myös hyvin ymmärrettävää, että kun tekee työtään jaksamisensa rajoilla jo valmiiksi, tuntuu haastavalta istua työpäivän jälkeen vielä miettimään valtavaa huolta aiheuttavaa asiaa, johon ei ole olemassa selvää ratkaisua. Defenssit saavat aikaan itsen vieraannuttamista ilmastonmuutoksen hillintätoimista myös kasvatusvastuussa olevissa aikuisissa. Ongelmia pyritään vähättelemään tai ulkoistamaan, jotta oman pään sisäinen paine helpottaisi. “Mitä me tässä voidaan, kun ne kiinalaiset kuitenkin saastuttaa niin paljon”. “En kyllä usko että ruoka on kovin isossa roolissa ilmastonmuutoksen torjunnassa, kyllä se on ne tehtaat jotka saastuttaa”. “Meillä biologian ja maantieteen opettaja hoitaa ilmastoasioiden opetuksen, ei tämä aihe niin minulle kuulu”.

Suurta huolta aihe lähes kaikissa opettajissa herättää, se on selvää. Ahdistustakin koetaan jonkin verran, mutta vähemmän. Tutkimusten mukaan tarvitaan sopiva määrä ahdistusta ja syyllisyyttä, jotta ryhdymme toimimaan aktiivisesti aiheen puolesta. Jotta motivaatiota muutokseen syntyisi entistä enemmän, ei haittaisi vaikka ahdistusta tunnettaisiin opettajakunnassa vielä hiukkasen nykyistä enemmänkin.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamat tunteet ovat vielä vieras aihepiiri monelle. Tunteiden nostaminen keskusteluun on kuitenkin ilmastokasvatuksen näkökulmasta hyvin olennaista. Tunteiden käsittely koetaan kouluissa ylipäätään vaikeaksi ja tiedon merkitystä toisinaan ylikorostetaan. Opettajien kesken olisi kuitenkin tärkeää keskustella siitä, että tunteet eivät häviä mihinkään, vaikka niistä ei puhuta. Vaikenemisen myötä opettajat saattavat tahtomattaan välittää oppilaille esimerkiksi kyynisyyttä.

Voimakkaimpia psyyken puolustusmekanismeja on ilmiön olemassaolon kieltäminen kokonaan. Valitettavasti sain hankkeen aikana huomata, että suomalaisessakin opettajakunnassa on edelleen opettajia, jotka kieltävät ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen olemassaolon avoimesti ja kokonaan. Vaikka ilmastoskeptikko-opettajia ei olisi kovin montaa koko maassa, saavat yksittäisetkin ilmiön kieltäjät aikaan sekaannusta ja epävarmuutta jopa kouluyhteisön aikuisissa, saati sitten koulun sadoissa oppilaissa ja opiskelijoissa. Opetussuunnitelmissa sanotaan selvästi, että ilmastonmuutos kuuluu aihepiirinä koulun opetussisältöihin. Opetushallinnon ja koulujen johdon olisikin vakavasti pohdittava, mitä tulisi tehdä tilanteissa, joissa opettaja kyseenalaistaa opetussuunnitelman sisällön opetuksessaan ja sen sijaan opettaa avoimesti sen vastaisia asioita.

3. Opettajien ilmastotietämys on puutteellista

Jokaisessa koulussa on joitakin opettajia, jotka tietävät ilmastonmuutoksesta todella paljon, ovat pohtineet siihen liittyvää viestintää hyvin monipuolisesti ja tehneet ilmastonmuutoksen hillintään liittyviä valintoja myös omassa elämässään. On myös monia opettajia, jotka ovat perehtyneet aiheeseen tarkasti jostakin tietystä näkökulmasta, esimerkiksi selvittäneet uusiutuvan energiantuotannon mahdollisuuksia kotonaan tehtyyn energiaremonttiin liittyen.

Yleisesti ottaen muutkin opettajat kokevat tietävänsä ilmastonmuutoksesta paljon. Kuitenkin kun aiheeseen liittyviin yksityiskohtiin lähdetään paneutumaan yhtään syvällisemmin, paljastuu hyvin usein että kestävän kehityksen käsitteistöön ja ilmastonmuutoksen syihin, seurauksiin ja ratkaisumalleihin liittyvät tiedot ovat monilla melkoisen puutteellisia. Defenssit ovat jälleen varmaankin yksi syy siihen, että tietämys aiheesta on yhä edelleen puutteellista. Jos ihminen opettajan kuoren alla on solmussa ilmastoaiheen kanssa, ei opettajan roolin suorittaminenkaan voi sujua mutkitta.

Monet kerrat olen ollut suorastaan hämmästynyt siitä, miten vaikeita ympäristöasioihin ja ilmastonmuutokseen liittyvät käsitteet ovat korkeakoulutetuille aikuisillekin. Ilmastonmuutos on sekoitettu ilmastonmuutosta käsittelevissä koulutuksissa niin ilman pelastamiseen kuin ilmastointiinkin. Kun käyn itse kuuntelemassa muiden pitämiä luentoja ilmastonmuutoksesta, valtaa minut usein hetkellisesti epäilys siitä, että oma koulutusmateriaalini on aivan liian yksinkertaista. Käytännössä juuri sitä kuitenkin tarvitaan. Olen päätynyt aloittamaan koulutukset kestävän kehityksen käsitteen avaamisella ja sen selvittämisellä, mikä on kestävän kehityksen ja ilmastonmuutoksen suhde. Mielestäni nämä ovat asioita, joita jokaisen yläkouluikäisenkin tulisi nykyään jo ymmärtää.

4. Miten saada viesti perille oikeassa muodossa?

Ilmastoviestintä on kuin oma taiteenlajinsa: tasapainottelua faktojen, synkkien ja iloisten uutisten, tarinoiden ja omakohtaisten kokemusten välimaastossa. Erityisesti aikuisille suunnatussa ilmastokasvatuksessa on hyvin paljon kyse ilmastoviestinnästä. Ilmastokasvattajana tiedän hyvin, että ollakseen vaikuttavaa, on ilmastokasvatuksen sisällettävä tiedon jakamisen lisäksi myös arvojen ja tunteiden käsittelyä ja ilmastoystävällisen toiminnan opettelua. Voisi luulla, että kun ollaan tekemisissä aikuisten kanssa, voisi tiedon jakaminen olla muita osia huomattavastikin suuremmassa roolissa. Kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan ole. Arvoista ja tunteista puhuminen tuntuu aikuisilla olevan jopa erityisen tärkeä avain siihen, että tieto saadaan vastaanottajalle oikeassa muodossaan, eikä se jää kiinni ihmistä ympäröivään defenssien suojaverkkoon. Tässä on yllättävän paljon tekemistä.

Open ilmasto-oppaassa, samoin kuin siihen liittyvissä koulutuksissa kärkenä on ollut ilmastonmuutos. Open ilmasto-oppaan suhteen tämä on varmasti perusteltua, mutta koulutusten suhteen olen alkanut epäillä asiaa. Olisiko kouluihin ollut helpompi päästä, jos aihe olisi verhottu toisenlaisiin sanoihin? Olisiko koulutusten kärkenä kannattanut olla ennemmin esimerkiksi kestävä kehitys yleisemmin tai vaikkapa tulevaisuuskasvatus? Monissa ympäristöjärjestöissä ilmasto-sanaa on viestinnässä alettu toisinaan väistellä ja ilmastokasvattajakollegoiden puhuessa moni sanoo huomanneensa, että voi olla kannattavaa piilottaa aihe muiden näkökulmien sisään. Tämä on hiukan surullinen, mutta käytännölliseltä kannalta katsottuna ehkä tarpeellinenkin huomio tulevien hankkeiden suunnittelussa.

Ilmastotyötä tekevät joutuvat varmasti jatkuvasti painimaan riittämättömyyden tunteidensa kanssa. Itseäni on mietityttänyt se, että jos en onnistu viestimään asioista siten että kuulijat haluaisivat ottaa viestini vastaan, onko työstäni enemmän haittaa kuin hyötyä. Järki sanoo, että jos heti alkuun on osattava muotoilla viestinsä täydellisellä tavalla, lähes kukaan ei voi puhua näin haastavasta aiheesta. Siksi on ilman muuta tärkeää yrittää parhaansa vaikkei siihen heti pääsisikään. Olen saanut koulutuksista pääosin oikein hyviä palautteita, joiden mukaan valtaosa osallistujista on oppinut uutta ja saanut uusia näkökulmia aiheeseen. On kuitenkin ollut myös tapauksia, joissa esitykseni on lähinnä voimistanut joidenkin kuulijoiden defenssejä entisestään. Olen puhunut koulutuksissa siitä, että erilaisista taustoista tulevan yleisön jäsenet kuulevat ilmastoasiat aina kukin omista lähtökohdistaan ja siksi eri tavoin. On kuitenkin ollut hankalaa myöntää, että näin on myös omien yleisöjeni kanssa.

5. Toivo ja epätoivo taistelevat ilmastokasvatuksessa

Mielestäni toivo on ilmastokasvattajan tärkein työkalu. Jos meillä ei ole mitään toivoa onnellisesta tulevaisuudesta, on meillä harvoin myöskään motivaatiota työskennellä sen eteen. Itselleni kulunut vuosi oli jatkuvaa toivon ja epätoivon taistelua. Samaan aikaan kun puhuin koulutuksissa toivon merkityksestä, meinasi oma toivoni vähä vähältä sulaa pois, kun luin uutisia ja kohtasin toistuvasti edellä mainittuja kiirettä, tietämättömyyttä ja defenssejä. Olen puhunut hädästäni ja turhautumisestani melko avoimesti ja samalla potenut syyllisyyttä siitä, että välitän toivon luomisen sijaan ehkä turhankin negatiivista kuvaa asioiden laidasta.

Opin kantapään kautta miten tärkeää raskaiden aiheiden parissa työskentelevien on pitää huolta omasta jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan. Jos tähän ei keskity, on äkkiä tilanteessa jossa ei jaksa mitään ja tilanne alkaa näyttäytyä täysin toivottomana. Tunnemaailman tukea tarvitsevat sekä ympäristötoimijat että opettajat. Se miten tällaisia tukimuotoja voitaisiin lisätä, on jälleen laajemman yhteiskunnallisen keskustelun paikka.

Kunnianhimotasoni oli hankkeen alkaessa korkealla. Olin toivonut kehittäväni hankkeen aikana viimeistellyn koulutusmallin, jonka jalkauttamista voitaisiin suoraan jatkaa myös tämän hankkeen jälkeen. Opin paljon, mutten päässyt toivomaani maaliin, mikä kirpaisee pahasti täydellisyyden tavoittelijaa minussa. Töitä jäi seuraaville tekijöille vielä aikamoinen kasa ja tauon jälkeen jaksan ehkä jälleen tarttua lumilapioon itsekin.

6. Vastuu on ylemmillä tahoilla

Vaikka ilmastokasvatuksen tilanne kouluissa näyttää heikolta, on vastuu tästä mielestäni opettajilla vain hyvin pieneltä osin. Rehtoreita ei tulisi nähdä pelkästään koulun halinnollisina ja pedagogisina johtajina, vaan myös ympäristötyön johtajina. Tällä hetkellä ani harva rehtori täyttää nämä saappaat. Silti kysymys on vieläkin laajempi: kestävän kehityksen kysymykset ovat olleet keskeinen osa opetussuunnitelmia jo pitkään ja myös ilmastonmuutos ja sen hillintä on nyt kirjattu mm. osaksi koulun arvopohjaa. Opetushallituksessa ei kuitenkaan ole yksin kestävän kehityksen koulutuksesta vastaavaa henkilöä, vaan aihe on yksi monista yhden opetusneuvoksen vastuualueista. Monet kuntien aiheesta vastaavat virkamiehet ovat ylityöllistettyjä ja hankalasti tavoitettavissa. Kouluissa aiheen esille nouseminen tuntuu riippuvan rehtorien ja yksittäisten opettajien henkilökohtaisesta kiinnostuksesta.

Hallitus karsii jatkuvasti järjestöjen ympäristökasvatustoimintaa mahdollistaneita tukia – esimerkiksi toistakymmentä vuotta toiminut ja kymmeniä tuhansia koululaisia tavoittanut Ilmari -ilmastokasvatushanke on elänyt jo pari vuotta rahoitusvajeen vuoksi pienellä liekillä. Keväästä 2018 eteenpäin sillä ei ole rahoitusta lainkaan. Sama tilanne on muissakin aiemmin ilmastokasvatusta tehneissä järjestöissä. Leikkaukset näkyvät myös esimerkiksi yliopistolla siten, että ympäristö- ja ilmastokysymysten opetuksen on vaikeaa kasvattaa jalansijaansa opettajankoulutuksessa. Open ilmastokoulutukset ja niiden taustalla oleva Open ilmasto-opas on toteutettu yksittäisen säätiön pienellä apurahalla, joka on mahdollistanut yhden ihmisen työllistymisen alle vuodeksi. Tämä ei riitä. Itsellenikään ei ole näkyvissä rahoitusta ilmastokasvatustyön jatkamiseen.

Jos ilmastokasvatuksen halutaan kasvattavan jalansijaa kouluissa, tarvitaan tähän resursseja. Tarvitaan aikaa siihen, että opettajilla on jaksamista opetella tietoja ja taitoja uusista ja myös psyykkisesti haastavista aihepiireistä. Tarvitaan rahaa, jonka turvin kouluihin saadaan aiheen asiantuntijoita kouluttamaan opettajia. Tarvitaan johtajuutta, joka ei toivo että asiat jotenkin jalkautuisivat, vaan pistää ne jalkautumaan.

7. Ilmastokasvattajien yhteistyö on tärkeää

Minun on helppoa tehdä itseohjautuvasti töitä ja nautin paljon myös itsenäisestä (ja yksinäisestäkin) puurtamisesta. Haastavuudessaan tämä hanke on kuitenkin osoittanut minulle hyvin konkreettisella tavalla, miten tärkeää on myös asioiden jakaminen. Haluaisinkin tässä lausua kiitokseni kaikille ystävilleni ja kollegoille, joille olen saanut purkaa kokemuksiani ja riittämättömyyden tunteitani ja jotka ovat vuoden aikana jaksaneet kuunnella tilityksiäni. Kiitos myös kaikille niille, joilta olen saanut sparrausta koulutusten kehittämisessä!

Oman jakamisen tarpeeni vuoksi ja siihen sopivien kanavien puuttuessa kutsuin loppuvuodesta kollegoita koolle jakamaan kokemuksiaan, haasteitaan ja onnistumisiaan vapaamuotoisesti “Ilmastokasvattajien iltateen” merkeissä. Olemme ehtineet kokoontua nyt 4 kertaa ja olen ollut iloisesti yllättynyt siitä, miten lämpimän vastaanoton aloitteeni on saanut. Uskon, että kerran kuussa järjestettävät parin tunnin kokoontumiset jatkuvat myös hankkeen päättyessä. Kokemuksemme ovat hämmästyttävän samankaltaisia samaan aikaan kun yllättävän moni ilmastokasvattaja tuntuu kokevan yksinäisyyttä aiheen parissa. Kannustan lämpimästi tällaisiin epämuodollisiin matalan kynnyksen tapaamisiin eri puolilla Suomea!

Ilmastokasvatus suomalaisissa kouluissa vaatii paljon kehittämistä, mutta tilanne ei missään tapauksessa ole toivoton. Tarvitaan sitkeyttä, jaksamista, yhteistyötä (ja rahoitusta!). Kiitos tuestanne ja voimia ja onnea matkaan!

t. Pinja

 

ps. Lisätietoa ilmastokasvatuksen teoriasta ja käytännöstä löydät Open ilmasto-oppaasta täältä: https://openilmasto-opas.fi/ilmastokasvatus/

pps. Aikomuksenani on julkaista myös koulutuskalvoni ja tehtävät. Tämä tapahtuu aikanaan tässä kevään mittaan.